Jarmo Savolainen

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 27. helmikuuta 2011:

Kuuntelin vielä pari kirjaston poistohyllystä joskus kauan sitten ostettua jazz-vinyyliä:

Jarmo Savolainen - Jarmo Savolainen (1985, Kompass KOLP 63, Suomi)

Jarmo Savolainen Quartet - Blue Dreams (1987, Kompass KOLP 82, Suomi)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jarmo_Savolainen
http://keepswinging.blogspot.com/200...ssed-away.html

Hyviä ovat nämäkin. Ensimmäisen kannesta irtosivat kirjaston tarrat siististi mutta toisen kanssa ei kannattanut edes yrittää kun on kahdet päällekkäin ja toiset muovituksen alla.

Klaus Suonsaari Quintet - Reflecting Times

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 26. helmikuuta 2011:  

Sitten vaihdettiin musiikkilajia ja formaattia:

Klaus Suonsaari Quintet - Reflecting Times (1988, Storyville SLP 4125, Sveitsi)

http://www.klaussuonsaari.com/album_...34&artistID=30
http://www.storyvillerecords.com/products/reflecting-times-stcd4125

Tekisi mieli sanoa Suomi-jatsia parhaimmillaan mutta kun tämä ei ole suomalaista vaan täysin kansainvälistä eli monikansallinen kvintetti sveitsiläisellä levymerkillä ja New Yorkissa äänitettynä. Kokoonpano on mitä laatuisin: Klaus Suonsaari - rummut, Tom Harrell - trumpetti ja flyygelitorvi, Bob Berg - tenorisaksofoni, Niels Lan Doky - piano & Ray Drummond - basso. Tämä on siis vain jatsia parhaimmillaan, virtuoosityöskentelyä jota on ilo kuunnella. Kuunneltu vinyyli on kirjaston vanha ja niinpä siinä on valitettavasti irtilähtemättömät teippaukset muovituksen alla mikä hieman harmittaa mutta itse levy on huippukuntoinen joten en valita enempää. (huom. 17.10.2014: täten oheinen kuva ei esitä kuunneltua yksilöä vaan on netistä löydetty)

Waylon Jennings - Honky Tonk Heroes

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 26. helmikuuta 2011:  
 

Edelleen kirjaston kiekoilta:



Waylon Jennings - Honky Tonk Heroes (1973)

http://www.allmusic.com/album/honky-tonk-heroes-mw0000267195

Vaihteeksi siis countrya, outlaw-varianttia. Tämä taitaakin olla jo klassikkoäänite ja minustakin ihan ok. Sen verran on kuitenkin tavanomaisen toimialani ulkopuolella että en osaa oikein pidemmästi kirjoittaa.

Verve - A Northern Soul

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 26. helmikuuta 2011:  

Uudempaa, siis minun näkökulmastani uudempaa, kirjaston cd:ltä:

Verve - A Northern Soul (1995, cd)

http://en.wikipedia.org/wiki/A_Northern_Soul

Aika hypnoottista, tykkäsin.

Mielenkiintoisia kirjahyllyjä

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 25. helmikuuta 2011:    

Levyhyllyketjun innoittamana kuukkeloin hieman ja löysin muutaman niin mielenkiintoisen hyllyn että laitetaan kuvia:



Tässä blogissa lisää.

Sitten näppärä tilaratkaisu:



Melkein katastrofi:



...ja katastrofi:

Täsmennettäköön sen verran että tuo viimeinen on kaatunut siksi että on koottu väärin. Kyseessä on Ikea Expedit, jonka hyllytasot on laitettu pystyyn kun niiden tietenkin pitäisi olla vaakasuorassa. Sen siitä saa kun ei viitsi lukea kokoamisohjeita...

Bookshelf Porn, minulla ei ole enää mitään lisättävää...

Huey "Piano" Smith - Rockin' & Jivin'

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 24. helmikuuta 2011:  

Ja takaisin mustaan:

Huey "Piano" Smith - Rockin' & Jivin' (1981, Charly CRM 2020, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/Huey_%22Piano%22_Smith

Nyt olemme New Orleansissa. Vuonna 1934 syntynyt Huey "Piano" Smith oli isoimpia paikallisia tähtiä 1950-luvulla ja muistetaan varmaan parhaiten hiteistä Rockin' Pneumonia and the Boogie Woogie Flu ja Don't You Just Know It, joiden uusintaversiot löytyvät tältä vuonna 1977 äänitetyltä mutta vasta 1981 julkaistulta albumilta erinomaisen auktoritatiivisina tulkintoina. Albumi on laadullisesti hivenen epätasainen. Muutama esitys tuntuu rutiininomaiselta läpijuoksulta mutta parhaat ovat, no, tuota noin, parhautta kuten luenta Hank Williamsin Jambalayasta ja Smithin oma Fore Day in the Morning, joissa on vaikuttavaa Louisiana rämeikköjen r&b-fiilistä.

Smith muuten tunnettaisiin varmasti myös hitistä nimeltä Sea Cruise mutta levy-yhtiö näki hyväksi pyyhkiä hänen lauluosuutensa pois nauhoilta ja äänittää tilalle valkoisen laulajan nimeltä Frankie Ford. No olihan piisi sentään Smithin käsialaa, joten toivottavasti edes pankkitilille putosi jotain. Sittemmin hän jätti musiikkibusineksen ja vaikuttaa tiettävästi nyttemmin Jehovan todistajissa.

Rockin' Steady: The Best of Desmond Dekker

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 23. helmikuuta 2011:

 Välillä kotipolttoista:

Desmond Dekker - Rockin' Steady: The Best of Desmond Dekker (1992, cd)

http://www.allmusic.com/album/rockin-steady-the-best-of-desmond-dekker-mw0000279903
http://en.wikipedia.org/wiki/Desmond_Dekker

Desmond Dekker (1941-2006) taisi olla se reggae-artisti, jonka valkoinen yleisö (tässä tapauksessa brittiläinen mod-nuoriso) ensimmäiseksi löysi. Miehen ura alkoi Jamaicalla 1963 paikallisilla levymerkeillä ympäristössä johon meidät muutama viikko sitten (siis helmikuussa 2011) tutustutti elokuva The Harder They Come Teemalta. Maine alkoi kasvaa ensimmäisen brittihitin 007 myötä 1967 ja isoimmaksi hitiksi muodostui vuonna 1968 julkaistu The Israelites, joka muuten taitaa olla ensimmäinen reggae-piisi, jonka muistan kuulleeni joskus nuorena poikana, yrittäen korva höyryradion kaiuttimessa saada selvää Radio Luxemburgin hittiparaatista.

Mutta tämä on hieno kokoelma. Löytyy 20 näytettä Dekkerin huippukaudelta 60-70-lukujen vaihteessa. Kohokohtia ovat edellämainittujen ohella Keep a Cool Head, Fu Manchu, Intensified, A It Mek, Rude Boy Train, You Can Get It if You Really Want ja Warlock. Jossain cd-hyllyssä on vielä toinenkin kokoelma, joka ei mene liikaa päällekkäin tämän kanssa. Täytynee sekin laittaa kuunteluun joskus lähitulevaisuudessa.

Yardbirds - Roger the Engineer

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 21. helmikuuta 2011:  

Jatketaas vähän tymäkämmällä kamalla:

Yardbirds - Yardbirds (1966, Columbia SX 6063, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/Roger_the_Engineer

Kuuntelussa siis mono-originaali tästä myös kannen karikatyyrihahmon mukaan nimellä Roger the Engineer tunnetusta albumista.

Yardbirds muistetaan nyttemmin kai parhaiten kitaristihautomona, aloittelivathan siellä uraansa niin Eric Clapton, Jeff Beck kuin Jimmy Pagekin (joskin jälkimmäinen oli vaikuttanut paljon käytettynä studiomuusikkona jo vuodesta 1964). Ensimmäinen levyttänyt Yardbirds-versio, se jossa oli EC, ei saanut aikaiseksi ainuttakaan studioalbumia mutta kylläkin hurjan liven Five Live Yardbirds (1964). Sitten yhtyeen alkuperäinen tiukka blues-linja alkoi vaihtua popimmaksi ja Clapton lähti tympääntyneenä John Mayallin seuraan. Hänen tilalleen löytyi Jeff Beck eikä se poppilinjakaan kauaa kestänyt mistä todistaa tämä 1966 julkaistu toinen virallinen Yardbirds-albumi.

Ennen sitä vuonna 1965 tosin kasattiin USA:n markkinoille siellä julkaisemattoman ensialbumin materiaalista plus single ja EP-piiseistä kaksikin albumia For Your Love ja Having a Rave-up with the Yardbirds joita ei kuitenkaan voitane pitää virallisina Yardbirds-albumeina. Käytännössähän ne ovat kokoelmia mutta niiden vaikutus moniin nuoriin autotallibändeihin oli kyllä huomattava.

Mutta siis kuunneltuun kiekkoon. Jonkinlaista esi-heavyahan tämä on. Albumi alkaa upeasti Beckin bravuureilla Lost Women, Over Under Sideways Down ja The Nazz Are Blue. Sitten seuraa kevyempänä välipalana I Can't Make Your Way minkä jälkeen mennään taas täysillä piisissä Rack My Mind. A-puolen päättää kevyehkö rallatus Farewell mutta B-puolella paiskataan isompi vaihde takaisin päälle eli Hot House of Omagararshid ja Jeff's Boogie. B3 on jälleen kevyempi esitys eli He's Always There. Seuraava eli Turn Into Earth tuo mieleen muistumia vuoden 1965 hitistä Still I'm Sad ja What Do You Want ja Ever Since the World Began päättävät albumin tyylikkäästi.

Amerikkalaisten piti sitten sekoilla tämänkin klassisen albumin kanssa. Sikäläinen versio oli nimeltään Over Under Sideways Down ja se sisälsi vain kymmenen piisiä sillä The Nazz Are Blue ja Rack My Mind oli jostain käsittämättömästä syystä jätetty pois. Tämäkin versio on kuitenkin suhteellisen himoittu keräilykohde koska miksaukset ovat erilaisia kuin brittiversiossa. Nimeä Over Under Sideways Down muuten käytettiin myös ainakin saksalaisessa ja ranskalaisessa painoksessa mutta onko niissä kaksitoista vain kymmenen piisiä, sitä en tiedä joskin veikkaan kahtatoista.

Mutta jatketaan vielä hiukan Yardbirds-historiaa. Muutaman kuukauden ajan vuonna 1966 bändissä oli samanaikaisesti mukana sekä Beck että Page. Tämä episodi tuotti vain yhden singlen Happenings Ten Years Time Ago / Psycho Daisies, jotka ovat mukana ainakin joillakin Roger the Engineerin uusintapainoksilla, sekä esiintymisen Michelangelo Antonionin elokuvassa Blow-Up piisillä Stroll On (joka oli Train Kept a-Rollin hieman muutetuilla sanoilla) ja löytyy tietenkin YouTubesta.

Beck sai kumminkin pian kenkää ja Yardbirds jatkoi vielä jonkin aikaa Pagen johdolla levyttäen yhden aika keskinkertaisen albumin Little Games (1967), muutaman sinkun ja alkaen metamorfoosin Led Zeppeliniksi joka tiettävästi heitti ensimmäiset keikkansa nimellä New Yardbirds.

Että sen pituinen se. Roger the Engineer tai millä nimellä sitä sitten kutsutaankin on hieno albumi. Parhautta, ehdottomasti!

In the Hollies Style

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 21. helmikuuta 2011:  

Poppia, poppia...

Hollies - In the Hollies Style (1964, Beat Goes On BGO LP 8, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/In_The_Hollies_Style
http://www.allmusic.com/album/in-the-hollies-style-mw0000654893

Allmusic kutsui tätä parhaaksi, jonkun muun kuin Beatlesin levyttämäksi merseybeat-albumiksi vaikka Hollies ei ollut edes Liverpoolista vaan Manchesterista. Ja mikä ettei. Täältä löytyy monta lähes täydellistä pop-laulua ja useimmat niistä vielä bändin omaa tuotantoa, alkuperäisellä vinyylillä tosin heidän yhteisellä salanimellään Ransford. Yksi parhaista on Graham Nashin ensimmäinen sooloesitys To You My Love mutta kyllä ne muutkin kivuttomasti kuuntelee. Parasta tässä albumissa on se että brittiläiseen tapaan tilaa ei ole haaskattu hiteille vaan kaikki kappaleet taitavat olla lp-originaaleja, joten sinkkujen ostajat saivat rahalleen vastiketta (Amerikassahan albumeilta piti nimenomaan löytyä myös hittipiisit, muuten ei kauppa käynyt) eikä minunkaan nyt tarvinnut kuunnella niitä uudelleen. Ne kun ovat tulleet jo hiukan liian tutuiksi vaikka laatukamaa sinänsä ovatkin.

Kuunneltu kiekko oli siis BGO:n uusintapainos jostain 80-luvulta mutta alkuperäinen oli Holliesin toinen albumi ja vuodelta 1964.

Kinks / Sleater-Kinney

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 21. helmikuuta 2011: 

Miksi juuri nämä kaksi? No tietysti siksi että saisin laittaa niiden kannet tänne peräkkäin.

Kinks - The Kink Kontroversy (1965, PRT PYL 6004, UK, vinyyli)
Sleater-Kinney - Dig Me Out (1997, Kill Rock Stars KRS 279, cd)

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Kink_Kontroversy
http://en.wikipedia.org/wiki/Dig_Me_Out

Onko näillä sitten muuta yhteistä kuin kansi? Ainakin molemmat ovat kovia kitararock-albumeja, siis siinä mielessä kovia että vaikka soittajat eivät ole mitään suurvirtuooseja, niin he soittavat aidolla asenteella.

Kinks-albumi oli bändin kolmas ja siltä löytyy muutama klassikko (Till the End of the Day & Where Have All the Good Times Gone) ja monta melkein klassikkoa (When I See That Girl of Mine, The World Keeps Going Round, I'm on an Island... plääh, mitä näitä luettelemaan, kaikki tällä albumilla on yhtä klassikkoa). Tämän levyn jälkeen alkoi Kinksin varsinainen suuruuden aika joka oli samalla laskevan levymyynnin aika (mutta se on toinen tarina). Kink Kontroversy oli sikäli siirtymäkauden albumi että siltä löytyi niin varhaisten hittien kaltaisia punk-rypistyksiä kuin Ray Daviesin ironisia ja, ainakin näin jälkikäteen tarkastellen, hyvin brittiläisiä lauluja.

Sleater-Kinney puolestaan on kolmen naisen muodostama punk-ryhmä Seattlesta, jolla on kaksi kitaraa, rummut ja kova meininki. Piisit ovat hyviä, ja päätösraita Jenny suorastaan majesteettinen. Ei yhtäkään heikkoa kohtaa löydy tästäkään albumista.

Black Uhuru - Red

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 19. helmikuuta 2011:

Pysytään rytmissä:

Black Uhuru - Red (1981, cd)

http://www.allmusic.com/album/red-mw0000192756

Piti jalan naputtamassa tahtia joten ok minun kirjoissani.

Bob Marley & The Wailers - Exodus

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 19. helmikuuta 2011:

No niin, jätetääs välillä vaaralliset mömmöt ja kuunnellaan kirjastosta vaatteisiin tarttuneita hopeakiekkoja:



Bob Marley & The Wailers - Exodus (1977, cd)

http://www.sputnikmusic.com/review/1...ailers-Exodus/

Saattaapa olla Marleyn paras albumi. Tämä cd ilmoittaa olevansa "30th anniversary edition" ja täten odottaisi vielä muutamaa bonus-piisiä mutta tuo ilmaus taitaakin tarkoittaa että tässä nyt on klassinen albumi alkuperäisessä muodossaan mitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä. No ok, miten vain, ei tässä mitään jäänyt kaipaamaankaan. Eihän parhautta voi mitenkään parantaa.

Tiskijukka - välttäkää!

Tämä blogipostaus 17. helmikuuta 2011 on luettavissa kaikkine kommentteineen täältä: 

http://www.hifiharrastajat.org/foorumi/showthread.php/115048-Tiskijukka-vinyylien-pesuneste-varoituksen-sanoja

Kyseessä siis tämä litku:

Duke Ellington - The Jeep Is Jumpin'

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 16. helmikuuta 2011:

Taas välillä monoalbumeja Lencolla:

Duke Ellington & His Orchestra - The Jeep Is Jumpin' (1956, Affinity AFF91, UK, tämä painos vuodelta 1982)

http://en.wikipedia.org/wiki/Histori...lington_album)

Nämä helmikuun alussa 1956 tehdyt äänitteet julkaistiin alunperin Bethlehem-merkillä nimellä Historically Speaking: The Duke. Albumin alkuperäinen nimi selittyy sillä että lähes kaikki kappaleet ovat uusia sovituksia vanhoista Ellington-standardeista mikä mahdollisesti myös selittää sen että AllMusic antoi näille mainioille tulkinnoille vain kaksi tähteä. En ainakaan mitään muuta syytä keksi sillä Ellingtonin sen kertainen kokoonpano oli hyvässä iskussa ja mukana oli mm. Johnny Hodges, Clark Terry, Ray Nance, Russell Procope ja Harry Carney, joista useimmat olivat pitkäaikaisia Ellingtonin orkesterin veteraaneja, eikä uusissa sovituksissakaan minusta mitään vikaa ole. Kyllä kansikuvassa vasemmalla oleva Billy Strayhorn oli tehtävänsä tasalla (kuten kaiketi aina). Ja sitäpaitsi se kaikkein tärkein eli rytmi oli kohdallaan.

Geils - Monkey Island

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 14. helmikuuta 2011: 

Jaa, blogataan taas:

Geils - Monkey Island (1977, Atlantic SD 19103, USA)

http://www.allmusic.com/album/monkey-island-mw0000690688

Joskus kauan sitten, 1970-luvulla oli olemassa aivan järjettömän kova rhythm & blues -ryhmä nimeltä J. Geils Band, jonka konserttialbumi Live Full House (1972) on yksi kovimpia koskaan kuulemiani live-vetoja vinyylillä. No sitä minulla ei tietenkään hallussani ole joten olen joutunut tyytymään myöhempiin vaatimattomampiin tuotoksiin. Mutta vaatimaton J. Geils -tuotos oli melkein aina vähintään yhtä hyvää tai parempaa kuin jonkun riviorkesterin ykköstuotos.

Ja niin nytkin. Bändi oli ilmeisesti hakemassa uutta suuntaa ja ehkä myös uutta yleisöä ja oli lyhentänyt nimensäkin trendikkäämmän kuuloiseksi. Miksi, sitä en tiedä, koska minusta aikaisemmat julkaisut (kahdeksan albumia), sen verran kuin niitä olen itse kuullut ja toisten arvioita lukenut, olivat A1-laatua, jok'ikinen. Täältäkin löytyy hieman A1-laatua mutta ei kuitenkaan ainuttakaan sellaista raivokasta r&b-rypistystä kuin aikaisemmilla kiekoilla. Suunta tuntui olevan huolestuttavasti AOR:ään päin. Siltikin noita huippuja ovat avaus Surrender, nimipiisi ja päätösraita Wreckage. Muut esitykset ovat tasaisen keskilaatuisia eikä niistä kukaan korttia kotiin kirjoita. Siltikin, kyllä tämän kokonaisuudessaankin kiljumatta kuuntelee, varsinkin jos nuo vanhemmat äänitteet eivät ole tuttuja. Täten siis suosittelen varauksin.

Laitetaas vielä vanha promokuva kun semmoinenkin löytyi:

Funky Kings

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 13. helmikuuta 2011: 

Seuraavaksi hieno albumi, jota ei tietääkseni toistaiseksi ole hopeakiekkona julkaistu:

Funky Kings - Funky Kings (1976, Arista AL 4078, USA)

http://www.allmusic.com/artist/funky-kings-mn0001224230/biography
http://en.wikipedia.org/wiki/Jules_Shear

Funky Kings oli lupaava country rock -ryhmä jota tuskin kuitenkaan kukaan tänään muistaisi jollei siinä olisi vaikuttanut sittemmin jonkinlaiseen kulttimaineeseen noussut kitaristi/lauluntekijä Jules Shear. Tämä albumi jäi ainokaiseksi joskin toinenkin kiekko levytettiin mutta nauhat keräävät yhä pölyä jossain levy-yhtiön varastoissa.

Mutta tämä jälkipolville jäänyt äänite on oikein hyvä ja täynnä hienoja lauluja eikä ihme sillä Shearin ohella mukana oli kaksi muutakin erinomaista lauluntekijää, jo ennen Funky Kingsiä Eaglesille muutaman laulun (Peaceful Easy Feeling, Already Gone ym.) kirjoittanut Jack Tempchin ja hieman vaatimattomamman uran luonut Richard Stekol (lisätietoa linkeissä)..

http://en.wikipedia.org/wiki/Jack_Tempchin
https://myspace.com/richardstekol

Juu, tämä oli taas todiste siitä että halvallakin saattaa saada hyvää. Ostin tämän vuonna 2005 suunnilleen yhdellä eurolla ja vain siksi että tunnistin Jules Shearin nimen takakannesta. Musikaalinen yleissivistys ja outojen levykansien tarkka tutkiminen tuottaa löytöjä, toisinaan.

Ja päivitys vain varttituntia alkuperäisen postauksen jälkeen:

Heti kun tuon kirjoitin (tieto Wikipediasta) huomasin että kyllä se cd:kin on tullut, ainakin Japanissa.

http://www.discogs.com/Funky-Kings-Funky-Kings/release/867894

Kotimaista kolmisenkymmentä vuotta sitten

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 12. helmikuuta 2011:  

Lauantai on kulunut kuunnellen 70-luvun lopun / 80-luvun alun kotimaista musiikkia aikakauden kokooma-albumeilta:

Suomi-ilmiö (1981, Polarvox LJLP 1006)
The Art of Breeding (1983, Johanna JHN 3013)
TV räjähtää! (1981, Finnlevy FTV 016)
Kotimaisia rock hittejä 1 & 2 (1982, Polarvox LJTLP 1013)
Kovimmat takaiskut (1987, Poko KOTA 1)

Hienoa kamaa, ei tarvinne kommentointia: Pobeda, Hassisen kone, Tyhjät Patterit, Problems, Loose Prick, Sika, Ratsia, Martti Syrjä, Maukka Perusjätkä, SIG, Aku Syrjä, Vaavi, Lizards, Pupukuusikko, Karanteeni, Pelle Miljoona, General Njassa, Hefty Load, Jimi Sumen, Twiggy Oliver, Juice, Tumppi Varonen, Mac, Tuomari Nurmio, Ari Vaahtera, Woude, Hector, Stressi, Se, Lama, Mistakes, Hanoi Rocks, J. Karjalainen, Kumma Heppu ja Lopunajan voidellut, Korroosio, Liisa Tavi, Bluesounds, Leevi and the Leavings, Riipinen & Suomen ääni, Tries, Kollaa kestää, Öystilä, Art Pop Combo, Jamrock Band, Mekaaniset kakut, Vau!!, Terveet kädet, Mäds, Vandaalit, Dynamo, Wrum, Jari Kullervo... Tulikohan kaikki? Olivat oikeastaan aika hyviä aikoja. Ei ehtinyt ikävystymään.

5000 Volts

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 11. helmikuuta 2011:  

Se on tulossa aina vaan hullummaks ja hullummaks! Nysse kuuntelee 70-luvun diskolevyjä...

5000 Volts - 5000 Volts (1976, Philips 6308 284, Hollanti)

http://www.allmusic.com/artist/5000-volts-mn0000919894/biography
http://en.wikipedia.org/wiki/5000_Volts

Tämä äänite tuli haltuuni kesällä 2006 osana useamman sadan 70-80-lukujen lp:n kasaa ja tuli vihdoin kuunneltua. Viisituhatta volttia muistetaan lähinnä muutamasta singlehitistä mm. I'm on Fire, Doctor Kiss-Kiss ja Motion Man ja siitä että ryhmän alkuperäinen laulusolisti oli sittemmin melkoisen oman hittiputken aikaansaanut Tina Charles. Hän jätti ryhmän ennen tämän albumin ilmestymistä mutta lienee mukana albumilta löytyvillä varhaisemmilla singlepiiseillä vaikka hänen nimeään ei levykannessa mainita vaan kaiken kunnian vie hänen seuraajansa Linda Kelly.

Mutta joo, eihän diskosta kuulu tykätä mutta kun minusta tämä on aika hyvä levy olkoonkin että tuo I'm on Fire on melkein plagiaatti espanjalaisen Los Bravos -ryhmän vuoden 1966 hitistä Black Is Black... Pitäiskö sitä seuraavaksi pistää pyörimään Boney M:ää vai jotain aidompaa, vaikka Trammpsia? ABBAA?? Donna Summeria?? Tai sitten voisi mennä vain nukkumaan ja palata huomenna levänneenä ja virkistyneenä korrektimman musiikin äärelle.

Hyvä vintage-blogi

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 11. helmikuuta 2011:

Juuri tuli vastaan kiintoisa vintage-hifiblogi. Löytyy mm. tämännäköinen kuva:

> Varmaan varteenotettava ratkaisu jos lattian ovat täynnä eikä seinätelineellekään ole tilaa.

http://itishifi.blogspot.com/

Olen tuohon ennenkin törmännyt mutta en muista onko linkitetty aikaisemmin. Jos, niin nyt on linkitetty uudelleen.

Ja vielä toisesta blogista:

...eli joskus aikakausien kuluttua arkeologit tutkivat kuunteluhuoneidemme raunioita ja mitäpä mahtavat löytää?

http://www.thisblogrules.com/2009/12...presented.html

Piano Red - Ain't Goin' to Be Your Low Down Dog No More!

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 8. helmikuuta 2011: 

Pistetään välillä bluesiksi:

Piano Red - Ain't Goin' to Be Your Low Down Dog No More! (1974, Black Lion BL-311, USA)

http://www.allmusic.com/artist/piano-red-mn0000280292/biography

Piano Red (William Lee Perryman, 1911-1985) oli pitkän linjan blues-pianisti, aloitti kahdentoista ikäisenä, taltioitiin ensimmäisen kerran äänilevylle vuonna 1936 (Blind Willie McTellin taustalla) ja aloitti lopulta oman levytysuran vuonna 1950. Alku oli menestyksellinen tuottaen muutaman kohtuullisen hitin r&b-listoille. Ei hänestä mitään suurta tähteä tullut mutta levytysura jatkui silti tasaisena vuosikymmeniä ja 1960-luvun alussa hän esiintyi myös salanimellä Dr. Feelgood ja samanniminen piisi nosti hänet jopa USA:n pop-listoille vuonna 1962 joskin vain suht. vaatimattomalle sijaluvulle 66. Sinkun b-puolella oli muuten Mister Moonlight, jonka muuan kohtuullisen hyvin menestynyt brittiyhtyekin sittemmin levytti. Vanhoilla päivillään hän kierteli paljon maailmaa blues- ja jazz-festivaaleilla ja tämä nimenomainen albumi on äänitetty Montreaux'n jazz-festivaaleilla 1974. Mitäpä tästä sanoisin. Hyvin rullaavaa estradi-bluesia ja aika siistiä. Mikään Howlin' Wolf ei Piano Red tosiaan ollut. Ei mikään kauhean muistettava kiekko mutta hyvä mieli tästä kyllä jäi.

Queen Ida - Uptown Zydeco

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 7. helmikuuta 2011: 

 Sitten piti kuunnella jotain mikä saa jalan lyömään tahtia ja laittaa viban punttiin niin kuin 70-luvulla tavattiin sanoa:

Queen Ida & The Bon Temps Zydeco Band - Uptown Zydeco (1982, Sonet SNTF 884, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/Queen_Ida

Juu, tämä täytti kyllä tilauksen, kerrassaan kovaa menoa. Vuonna 1929 syntynyt Queen Ida (Ida Lewis, sittemmin Ida Guillory) aloitti soittamisen jo nuoruudessaan mutta jätti musiikin mentyään naimisiin ja muutettuaan San Franciscoon. Hän aloitti uudestaan vasta lastensa aikuistuttua 70-luvulla. Tällöin hän loi nopeasti uran alkuperäisen kotiseutunsa Louisianan perinnemusiikin parissa ja alkoi levyttää GNP-Crescendo -merkille.

Tämä julkaisu on kooste hänen kahden ensimmäisen albuminsa Queen Ida & The Bon Temps Band Play Zydeco (1976) ja Zydeco a La Mode (1977) parhaista paloista. Tätä täytyy saada lisää. Cajun ja zydeco ovat musiikkilajeja joita en ole kuunnellut lainkaan tarpeeksi mutta siitä vähästä mihin olen tutustunut olen aina pitänyt.

http://en.wikipedia.org/wiki/Zydeco
http://en.wikipedia.org/wiki/Cajun_music

Gary Moore - Live at the Marquee

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 7. helmikuuta 2011: 

Otetaan yhdet kovan kepittäjän muistolle:

Gary Moore - Live at the Marquee (1981, kuunneltu painos osa italialaista tripla-vinyyliä Hot & Heavy Metal, Green Line 12004)

http://en.wikipedia.org/wiki/Live_at_the_Marquee_%28Gary_Moore_album%29

Marquee-klubilla marraskuussa 1980 äänitetty konserttialbumi, joka julkaistiin ensin Japanissa 1983 (silloin levyn nimenä oli pelkästään Live). Kiekko oli tarkoitus julkaista Englannissa vuonna 1981 (Jet JETLP 245) mutta julkaisu peruuntui syystä tai toisesta ja liikkeelle pääsi vain pieni määrä koeprässäyksiä, jotka tietenkin ovat varsin arvokkaita. Virallinen brittijulkaisu tuli vasta 1987 ja sekin pienellä levymerkillä (Raw Power RAW LP 034).

Moorella tuntuu tuolloin menneen lujaa eikä bändikään ole hassumpi. Viimeistään Tommy Aldridgen rumpusoolo päätöskappaleessa Dallas Warhead räjäyttää vaikut korvista. Älkää säälikö naapureita. Kai niittenkin korvissa vaikkua on. Tämä tarkoittaa että suosittelen lämpimästi.

 Vielä kuva tuosta italialaisesta koosteesta, johon tämä äänite sisältyy:

Lenco L70 -linkkejä

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 6. helmikuuta 2011:  

Täällä siis yksityiskohtaisia kuvia Lenco L70:stä ja sitten vielä muutama jatkolinkki:

http://www.pinkfishmedia.net/forum/s...ad.php?t=41730
http://www.audioasylum.com/cgi/t.mpl?f=vinyl&m=757491
http://www.audiokarma.org/forums/sho....php?p=4289858
http://www.hifi-studio.de/hifi-klass...avy_lenco.html
http://www.lencoheaven.net/forum/index.php?topic=1093.0
http://bornin50.webs.com/l70newinfo.htm
http://alexkachler.free.fr/audio/lenco/l70/

Lenco L70 äänivarren säätö

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 6. helmikuuta 2011: 

(Huom. 20.9.2014: Tämä postaus oli vastaus erään jo kauan sitten kadonneen eBay-linkin innoittamaan kysymykseen otsikon säädöistä eli "Mites tuon Lencon äänivarren tasapainotus toimii? Noista kuvista en oikein tajua. Kai siinä on jokin vastapaino.") 

Ei siellä ole mitään vastapainoa. Siellä on jousi. Oikea neulapaino säädetään kääntämällä varren takaosassa olevaa nuppia. Rakenteesta johtuen ei sivuttaisvedon poisto ole edes mahdollinen tai on ainakin hyvin hankala toteuttaa. Myöskään rasiaa ei ole mahdollista liikuttaa kelkassa joten käytännössä neulapaino on ainoa asia, joka on säädettävissä eikä tiettävästi mikään tunnettu rasia asetu aivan oikein. Kaikesta tästä seuraa että ainoastaan suhteellisen raskaalla (yli 2 grammaa) toimivat pyöreähiontaista neulaa käyttävät rasiat ovat mahdollisia. Denon DL-102 monorasia toimii oikein hyvin, samoin DL-103 ja Nagaoka MP-100 (näistä on omaa kokemusta) samoin kuin kuulemma monet vuosikymmenten takaiset raskaanpuoleiset vintage-rasiat.

Lenco L70 on siis oikeastaan vain ja ainoastaan vintage-entusiasteille. Varren voi tietysti vaihtaa johonkin muuhun saman asennusmitan omaavaan mutta L70 on sen verran harvinainen ja nousemassa arvossaan että minusta sille ei pidä tehdä mitään kirurgisia toimenpiteitä. Modailemiseen tulisi mieluimmin käyttää malleja L75 tai L78, jotka käyttävät samaa koneistoa ja ovat suhteellisen yleisiä. Lenco Heaven -forumilta löytyy näistä aiheista paljon lisää:

http://www.lencoheaven.net/forum/index.php

Rufus Thomas - That Woman Is Poison!

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 5. helmikuuta 2011: 

Sitten päästin ääneen miehen joka omien sanojensa mukaan oli "maailman vanhin teini-ikäinen" ja "tanssin kruununprinssi":

Rufus Thomas - That Woman Is Poison! (1988, Alligator AL 4769, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/Rufus_Thomas
http://www.allmusic.com/album/that-w...-poison-r20077

Rhythm & Blues veteraani Rufus Thomas (1917-2001) oli vielä kovassa iskussa vuonna 1988 eli iässä jossa useimmat vielä elossa olevat ovat nauttineet kansaneläkettä toistakymmentä vuotta. Siitä on todisteena tämä kivenkova r&b-albumi. Äijän taiteilijauran alkamisesta on vaihtelevia tietoja, jotkut lähteet sanovat hänen aloittaneen 6-vuotiaana toiset taas jo paljon varttuneempana kymmenvuotiaana mutta levylle hän pääsi vasta paljon iäkkäämpänä vuonna 1943 ja ensimmäinen hitti oli Sam Phillipsin Sun Recordsille levytetty Bear Cat vuonna 1953. Hänen tunnetuin esityksensä taitaa kuitenkin olla vaikka kuinka montaa kertaa coveroitu Walking the Dog vuodelta 1963, joka aloitti kymmenkunta vuotta kestäneen hittiputken Stax Recordsille. Staxin konkurssi 70-luvun puolivälissä katkaisi hänen uransa lähes kokonaan yli kymmeneksi vuodeksi kunnes palasi kuvioihin tällä äsken kuuntelemallani kiekolla ja oli aktiivinen lähes kuolemaansa saakka.

Juu, tuo Rufus oli kyllä aika kova jätkä...

Israel Tolbert - Popper Stopper

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 5. helmikuuta 2011:  

Ja sitten taas vinyyliarkeologiaa:

Israel Tolbert - Popper Stopper (1971, Stax/Warren STS-2038, USA)

http://www.sirshambling.com/artists_2012/T/israel_tolbert/index.php

Tämä sokean soul-laulaja/pianistin ainoa albumi on aika kova juttu. Musiikillisesti levy oli ilmestyessään jo aika vanhanaikainen, äänitteet voisivat tyylillisesti olla jostain vuosilta 1964-65 mutta sehän ei haittaa. Tämä on taas sitä syvän etelän soulia, josta paljon pidän (lukekaa Peter Guralnickin Sweet Soul Music, niin tiedätte mitä tarkoitan). Äänitys on tehty Fame studioilla Muscle Shoalsissa joka tuolloin oli melkein jo itsessään laadun tae. Kappaleista tekivät ensikuulemalta vaikutuksen cover-versio Barbara Lynnin hitistä You'll Lose a Good Thing, Tolbertin oma rytky Shake Your Big Hips ja Roosevelt Sykesin Driving Wheels.

Tolbertin tarina oli aika lyhyt. Hänen toinen singlensä, tämän albumin aloittava Big Leg Woman, nousi Billboardin r&b-listalle sijaluvulle 13 mutta mitään muuta ei sitten myyntilistoilla näkynyt ja tämän albumin ja muutaman muun sinkun jälkeen ei miehestä ole taidettu mitään kuulla. Harmi sinänsä.

Miten puhtaaksi pahasti likainen neula?

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla useammassa osassa 4-5. helmikuuta 2011:  

Tarkastelin juuri Denonin neulaa vahvalla suurennuslasilla ja mitä ilmeisimmin paikansin ongelman. Neulavarren ja neulan ympärille on kiertynyt pieni pölytuppo sillä tavalla että se ei tunnu irtoavan millään normaaleilla menetelmillä, esim. Zerodust ei auta. Saatan joutua varovasti kokeilemaan jotain nestemäistä puhdistusainetta. Onko kellään suosituksia tai ehdotuksia?

Seuraavana aamuna:

Puhdistus taisi onnistua mutta oli kyllä hermoille käypä operaatio. Käytin lääkekaapista löytynyttä desinfiointiainetta, joka on käytännössä puhdistetun veden ja isopropanolin seos ja nopeasti haihtuva. Kostutin sillä pienen siveltimen kärjen jolla hyvin varovasti pyyhin neulaa ja neulavartta ja sain kuin sainkin lopulta aikaan puhdasta jälkeä. Neulan tyveen oli tarttunut melkein mikroskooppisen pieni fläkki jotain tahmaista johon puolestaan oli tarttunut hiuksenhienoja pölykarvoja niin että itse neulaa ei kunnolla erottanut. Nyt näyttää puhtaalta vahvallakin suurennoksella. Mitä opimme tästä? Ainakin sen että koskaan ei voi olla niin kiire etteikö ennen pesemätöntä, vaikka puhtaalta näyttävää, levyä ehtisi käyttää levypesurissa ennen soittoa.

Tähän väliin tuli toiselta harrastajalta suositus:

Oletkos koskaan käyttänyt neulan puhdistukseen green stuffia tai tikkuaskin raapaisupintaa? Sillähän moinen fläkki olisi ehkä myös lähtenyt.

 Ja perään oma kommenttini: 

Täällä on Green Stuffia mutta ei auttanut, oli niin lujassa. Isompi ongelma olivat tahraan tarttuneet hienonhienot karvat jotka olivat myös onnistuneet kietoutumaan neulavarren ympärille. Osan niistä jouduin hyvin-hyvin varovasti auttamaan irti hammastikun kärjellä suurennuslasin alla. Vieläkin hiukan hengästyttää ja sormet tutisevat... Mutta nyt tuntuu soivan hyvin. Itse neulassa ei selvästikään ollut mitään vikaa. (Huom. 20.9.2014: Tämä tarkoitti sitä että edellisen postauksen rasianvaihtopohdinnat olivat tarpeettomia koska alkuperäisessä rasiassa ei sitten ollutkaan mitään vikaa)

Piti harjoittaa rasiarumbaa...

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla useammassa osassa 2-3. helmikuuta 2011:

Parin viime päivän aikana vuoden ajan ankarassa käytössä ollut Denon DL-103 on alkanut tuottaa selvää säröä vasempaan kanavaan joten ajattelin testailla Garrardissa muita käsillä olevia rasioita kolmella käytettävissä olevalla rasiakelkalla. Aluksi piti asentaa hyvin vähällä käytöllä ollut perus-Nagaoka eli pyöreäprofiilinen MP-100, jonka olen ajatellut laittaa sinkkupyörittimenä toimivaan automaatti-Dualiin kunhan saan sen kunnolla huollettua. Mutta, kaikki muut hallussani olevat rasiat löytyivät juuri sieltä mistä pitikin. Nagaoka vain on kadonnut jäljettömiin. No kai se vielä joskus jostain ilmaantuu...

OK, seuraavat mahdolliset ovat Goldring 1012, Shure V15 III, Empire 888P ja Pickering XV15-625E plus pari muuta. Shure ja Goldring ovat tällä hetkellä kiinni muissa soittimissa mutta ajattelin että yleisempikin rasioiden uusjako olisi paikallaan jo ihan siksikin että pysyn puuhassa. Goldringissä on jo aika paljon ajettu neula mutta kaikkiin muihin löytyy uudet käyttämättömät tai lähes käyttämättömät. Jääkö mikään näistä pitemmäksi aikaa SME 3012:n nokalle, sitä en vielä osaa sanoa mutta tuskin näistä kuitenkaan lopullista ratkaisua löytyy. Joskus kesän alkaessa (jolloin taas rupeaa olemaan vähän rahaakin) on tarkoitus kiivetä ylöspäin rasiahierarkiassa mutta mitään päätöksiä en vielä ole tehnyt. Mielessä ovat kuitenkin käyneet mm. sellaiset merkit kuin Benz, London, Lyra, Nagaokan paremmat rasiat ja eikö Denonkin tuonut juuri markkinoille jonkun vuosijuhlamallin? Budjetti tulee olemaan jossain tonnin hujakoilla. Saa nähdä mihin suuntaan tässä tulee käännyttyä.

Harjoitus jatkui seuraavana päivänä:

Etsitty Nagaoka löytyi sekin sitten lopulta mutta päätin kuitenkin ensiksi asentaa tuon Empiren kun se on kokonaan kuuntelematon. Se tuli alunperin haltuuni muutama vuosi sitten Luxor HF-153:n mukana ja sain sittemmin hankittua siihen uuden neulan. Rasia on nyt kiinni SME:n omassa perinteisessä kelkassa ja pian äänivarren päässä. Mikään näistä käsillä olevista rasioista ei ole ainakaan paperilla paras mahdollinen valinta suhteellisen raskaaseen SME:hen mutta Empire vaikutti lähinnä sopivalta joten aloitan siitä. Palailen aiheeseen myöhemmin.

Ja vielä, saman päivän iltana:

 Tuli mutkia matkaan, niin kuin aina. Ensinnäkin olin tuon kelkan ostanut erikseen, Itse varsi tuli ilman kelkkaa ja on varhainen versio, jossa varren päässä olevaa painoa ei voi siirtää pitkin vartta eteenpäin (kuten tästä kuvasta käy ilmi). Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että vaatii painavan rasian/kelkan. Oletettavasti noiden varhaisten pitkien varsien päässä oli lähes aina Ortofon SPU, jonka tuonaikaiset versiot ovat hyvin raskaita koskan varren päässä oli paitsi rasiaa niin myös sen takana pieni step up -muuntaja. Tuota SME:n omaa kelkkaa en ole koskaan käyttänyt ja rasia sojottaa sen kanssa taivasta kohden vaikka laittaisi kelkkaan lisäpainoksi aika paljon sinitarraa.

Denonin kanssa on ollut käytössä jo itsessään 16 grammaa painava Orsonic-kelkka ja tarkoitukseni oli jättää Denon toistaiseksi siihen mutta nyt ei auta muu kuin ottaa se irti ja vaihtaa tilalle joku noista muista rasioista, joka taitaa nyt sittenkin tulla olemaan Nagaoka. Testaan Empirea myöhemmin Connoisseur BD2:ssa. No niin, tämmöistä. Takaisin sorvin ääreen.

Tuntia myöhemmin:

No niin, kyllä tuo Nagaoka hyvin pelittää, joskin lopulliset säädöt ovat vielä hieman hakusessa. Pikakuuntelulla selvästi kovempi ja rokkaavampi soundi kuin Denonissa, siis menettelee nyt ainakin muutaman päivän.

Ja lopulta:

Ja sekavammaksi vain käy. Tietenkin käytin eBaysta ostamaani SME:n omaa kelkkaa joskus vuonna 2007, jolloin siinä oli Denon DL-103R mutta silloin oli kelkassa myös SME:n oma lisäpaino ja sinitarraa. Tuon olin tosiaan kokonaan unohtanut.

Crickets - T-Shirt

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 31. tammikuuta 2011:  

Crickets - T-Shirt (1988, Epic EPC 462876 1, Hollanti)

http://www.allmusic.com/artist/the-c...3988/biography
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Crickets

Jos olisin kuullut musiikkinäytteen tältä albumilta eikä kukaan olisi kertonut kuka on esittäjä olisin empimättä arvannut Dave Edmundsia. Mutta kun ei. Tämä on se Buddy Hollyn taustatrio josta tällä vuoden 1988 albumilla oli mukana vielä kaksi kolmasosaa eli Jerry Allison (rummut ja kitara) ja Joe B. Mauldin (basso). Kolmantena pyöränä on sittemmin mm. J.J. Calen ja Waylon Jenningsin kanssa soitellut Gordon Payne (laulu ja kitara). Ei tämä mikään merkkiteos ole mutta muten Edmundsin tuotokset, letkeää ja mukavaa kuunneltavaa. Missään kohdassa ei tule tunnetta siitä että tässä nyt vanhat rock & roll -raakit yrittävät vielä kerran pistää uusiksi muinaisia kunnian päiviä, ei tosiaankaan. Nämä äijät nyt vain menivät studioon ja tekivät ihan kivan levyn.

Tämä lähti muuten aikoinaan yhdellä eurolla Kirpputori Areenalta Tampereen Hatanpäällä missä tätä levyä oli jostain syystä melkoinen läjä. Lieneekö vieläkin?

Donovan

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 30. tammikuuta 2011:  

Illan kuuntelussa mies, kitara ja huuliharppu, monovinyyleinä:

Donovan - What's Bin Did and What's Bin Hid (1965, Pye NPL 18117, UK)
Donovan - Fairy Tale (1965, Pye NPL 18128, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/Donovan
http://en.wikipedia.org/wiki/What's_...'s_Bin_Hid
http://en.wikipedia.org/wiki/Fairytale_(album)

Nämä ovat varsin tunnetun skottilaisen laulaja/lauluntekijän kaksi ensimmäistä albumia. Donovania verrattiin aikanaan jatkuvasti Bob Dylaniin ja jopa syytettiin plagioinnista mutta aivan suotta. Ensimmäisellä albumilla on muutama dylanmainen juttu mutta Donovan kyllä lähti heti omaan suuntaansa. Kysymys oli pikemminkin siitä että molempien vaikutteet tulivat samalta suunnalta siitä että brittiläiset musiikkilehdet pitivät yllä imaginääristä kilpailutilannetta kaiketi lisätäkseen irtonumeromyyntiään.

Hienoa musiikkia nämä molemmat sisältävät ja enimmäkseen Donovanin omaa joskin mukana cover-versioitakin ja pari traditionaalista. Molemmat albumit ovat myös teknisesti laatuisaa työtä eli soundit ovat erinomaiset. Täytyy näitäkin suositella, siis nimenomaan näitä UK-painoksia. USA-versiot ovat sisällöltään osin erilaisia ja soundillisestikin heikkotasoisempia, sikäli kuin muistan oikein niiltä kaukaisilta ajoilta kun sellaiset cutout-versioina hallussani olivat.

Laitteiston organisointia

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 26. tammikuuta 2011:  

 Lundia-teline siirtyi eläkkeelle laitehyllyn virasta jota se oli hoitanut entisessä musiikkihuoneessa / nykyisessä tv-huoneessa kuutisen vuotta. Siirsin sen olohuoneen eli nykyisen musiikkihuoneen ovensuuhun singlelaatikoiden säilytystelineeksi. Sen verran sen entisestä toimenkuvasta on jäljellä että sijoitin päällimmäiselle tasolle näyttelyesineeksi Lencon muutama viikko sitten syrjäyttämän Luxor HF-153 vinyylisoittimen, se kun on mielestäni aika kaunis esine.

Tv-huoneen kalustoksi jäi televisiotilpehöörin ohella Lack-pöytä jolla Luxor 4221 -pyöritin ja matala hyllytaso jolla NAD Model 200 -integroitu vahvistamassa television ja Luxorin ääntä. Cd-soitinta ei tässä laitteistossa tällä hetkellä ole. Tulevaisuuden suunnitelmissa on jokin laatuisampi mutta ei prohibitiivisen kallis (kipuraja 800-1000 euroa) DVD/Blue Ray-toistin joka selviytyisi tarvittaessa hyvin myös cd-levyistä ja mp3, ogg vorbis ja flac-muotoisista äänitiedostoista ja ehkäpä vielä SACD ja DVD-A -levyistäkin (ehdotuksia, ehkä Cambridge Audio?). Kaiuttimina jatkavat LS3/5A -DIY-kloonit. Tämän järjestelyn jälkeen alkavat käytössä olevat laitteet sijaita suunnilleen siellä missä oli tarkoituskin. Valokuvia laitan joskus myöhemmin kun saan paikat siistittyä.

Huom. 13.9.2014: Tv-huone ei ole koskaan oikein siistiytynyt, joten ei siitä ole valokuviakaan otettu. Tässä kuitenkin tuo puheena oleva laiteteline sellaisena kuin se oli loistonsa päivinä (nykyisin säilytän siinä eriasteisissa projektivaiheissa olevia äänentoistolaitteita): 

Travis Wammack

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 26. tammikuuta 2011:  

Taas yksi prässin pelastama:

Travis Wammack - Travis Wammack (Fame FAS-1801, 1972, USA)

http://traviswammack.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Travis_Wammack
http://www.allmusic.com/artist/travis-wammack-mn0000013593/biography

Siis kuka? Joku studiomuusikko vai?? Juu, ja kuulemma aika legendaarinen. Vaikutti Fame-studioilla Alabaman Muscle Shoalsissa ja kelpasi kitaratöihin mm. Aretha Franklinin äänitteille. Muita tyytyväisiä asiakkaita ovat olleet mm. Clarence Carter, Bobbie Gentry, Wilson Pickett, Candi Staton, Little Richard ja Liza Minnelli ja Wammackin kotisivuilla on listattu lisää.

Mutta puhutaan tästä levystä eikä muiden levyistä. Äänite koostuu kokonaan laatuisista cover-versioista toisinaan alkuperäisistä hyvinkin poikkeavin sovituksin. Minulle kiekon huippukohtia ovat Arthur Alexanderin You Better Move On, alunperin kai Gene Autryn mutta sittemmin monen muunkin levyttämä You Are My Sunshine, Isley Brothersin Whatever Turns You On ja James Gangin Funk #49. Äänitys on (tietenkin) tehty Muscle Shoalsissa Rick Hallin tuottamana ja muut muusikot ovat (jälleen tietenkin) Fame Studion taattuja ammattimiehiä eli Wammackin kollegoja ja täten lopputuloksellakin on rytmitakuu.

Olipa siis tosiaan ilo kuunnella tämä levy ensimmäistä kertaa ja todella jo aikakin. Ostin tämän nimittäin Valintatalosta vuonna 1982 ja se osoittautui heti soittokelvottomaksi. Hyvä etten kuitenkaan tehnyt kulhoa...

Beatles - Rubber Soul & vänkyröiden oikaiseminen

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 25. tammikuuta 2011: 

Esipuheeksi pari sitaattia tammikuun 20. päivän postauksista:

Nyt on paistumassa yksi niistä kiekoista, joiden vänkyräisyys on minua kaikkein eniten harmittanut, Beatlesin Rubber Soulin ns. loud cut -versio mutta siitä kerron lisää parin tunnin päästä kun on kypsä.

Tuosta ei kyllä tullut kuuntelukelpoista, ei niin että se sitä olisi ennen paistoakaan ollut mutta laitetaan vielä toiselle kierrokselle. Mitä muutahan tässä ei ole menetettävissä kuin aikaa.

Kyseessä oli siis Beatles ja harvinainen loud cut -versio Rubber Soulista, matriisinumerot XEX 579-1 / XEX 580-1. Tänään pistin sen prässiin toisen kerran mutta ei se siitä enää juuri parantunut enkä usko että kolmatta kertaa kannattaa yrittää. Sen verran lämpövääristymää siinä oli. Yritän silti lähipäivinä vielä soittoa Shuren V15 III:lla. Sen seurantakyky on rasioistani paras ja jos se ei selviydy niin sitten tuskin mikään. Harmi sinänsä, olkoonkin että albumin tämä versio ei lopultakaan ole se minkä Beatles halusi julkisuuteen. Tämän ensipainoksen jälkeen tehtiin uudet matriisit, joissa soundi oli korjattu sellaiseksi kuin sen nyt tunnemme ja tuo korjattu version löytyy myös levyhyllystäni, joten joskus pitäisi vartavasten vertailla niiltä osin kuin tämä loud cut -kopioni on soitettavissa.

http://thebeatles-collection.com/wordpress/2011/07/16/rubber-soul-parlophone-pmc-1267/
 http://forums.stevehoffman.tv/threads/listening-to-the-rubber-soul-loud-cut.29460/

Jatkoa 26. tammikuuta:  

Testi suoritettu ja läpäisty. Soi siis lähes läpi Luxor 4221 pyörittimellä ja mainitulla Shuren rasialla. Vain B2 eli Girl heittää muutamassa kohdassa neulan urasta. Aika hurjan näköistä silti. Rasia tekee melkoisen sivusuuntaisen nykäyksen joka kierroksella levyn alkupuolella ja tasaantuu sitten suunnilleen kunkin puolen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Jos kerran selviytyi tästä niin luultavasti myös aiemmin mainittu Stonesin Around and Around soi läpi tällä rasialla.

Ja vielä vähän lisää, pääosin uutta 11.9.2014 -tekstiä:

Tuosta vinyylien oikaisuprässistä oli paljon puhetta näissä tammikuun 2011 postauksissa. Kyseessä on Hifiharrastajat ry:n omistama laite, joka on jäsenmaksunsa maksaneiden lainattavissa. Se on hyvin kallis, useampia tuhansia euroja, joten harva sellaista omakseen ostaisikaan. Mitään nopeaa hommaa sen käyttö ei ole. Yhden vänkyrän oikaisussa kuluu 3-5 tuntia ja usein prosessi on toistettava kerran tai kaksi ja jos levy on taipuessaan menettänyt muutenkin muotoaan, esim. auringossa vääntyessään myös hieman vääristynyt eli vaikkapa vähän "venynyt", niin tällöin ei täydelliseen tulokseen voine päästä. Minulla oli myös yksi kiekko joka oli alkanut muuttua vinyylikulhoksi ja oikaisuyrityksen jälkeen se näyttää reunasta suoralta mutta noin parin sentin etäisyydelle reunasta muodostui ympäri levyn joukko loivia kupruja (tai kuoppia riippuen siitä miltä puolelta katsellaan). Tuo oli ensimmäisiä kokeilujani oikeasti toivottoman oloisella kiekolla ja sellainenhan se osoittautui olevankin.

Vielä pari kuvaa, työn alla juuri tuo Rubber Soul:

Ja lorun lopuksi, äskettäin, kesällä 2014 sain vihdoin hankittua lähes moitteettoman loud cut -version melko järkevään hintaan. Me happy!

Everly Brothers - Perfect Harmony

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 24. tammikuuta 2011: 

Tänään on kuunneltu laatulaulajia:

Everly Brothers - Perfect Harmony (1990, Knight EVYLP 47004, UK)

http://www.allmusic.com/artist/the-e...4208/biography
http://en.wikipedia.org/wiki/Everly_Brothers

Tällaisen neljän vinyylin boksin käytin eilen läpi pesukoneen ja sitten pistin kiekot prässiin kun olivat varastoinnissa taipuneita. Lopputulos olikin hieno, kaikit lätyt ovat nyt täysin sileitä. Soundeihin en kuitenkaan ole täysin tyytyväinen, on vähän liian kireä yläpää, kuin varhaisilla 80-luvun cd-painoksilla vanhoista vinyyleistä. Olisiko tässä käytetty cd-versiota varten tehtyjä mastereita, tämähän tuli myös kolmen cd:n boksina? No tämmöisiin juttuihinhan ne äänensävynsäätimet ovat ja Quad 44:ssä on parhaat mitä vastaan on tullut.

Yhtä kaikki musiikki itsessään on hienoa. Kappaleita on 59 (listaus täällä) ja kolme ensimmäistä vinyyliä sisältävät musiikkia vuosilta 1957-67, neljännen A-puoli veljesten soolotuotantoa 70-luvulta ja viimeinen levypuolisko yhteisen come backin jälkeisiä äänityksiä 80-luvulta. En tiedä onko tämä edustavin Everly-kooste vinyylimuodossa, cd:nähän on parempiakin, mutta välttää minulle ainakin toistaiseksi.

Johnny Cash

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 23. tammikuuta 2011:

Tämän päivän teemana on ollut vain ja ainoastaan Johnny Cash vinyyliltä. Alkajaisiksi kuuntelin muutaman albumin 60-70-luvuilta:

Johnny Cash at San Quentin (1969, CBS S 63629, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/At_San_Quentin
http://www.allmusic.com/album/johnny...r488514/review (arvio cd-versiosta)

Johnny Cash Sings Precious Memories (1975, CBS 80355, Hollanti)

http://en.wikipedia.org/wiki/Sings_Precious_Memories
http://www.allmusic.com/album/sings-...emories-r91912

One Piece at a Time (CBS 81416, 1976, Hollanti)

http://en.wikipedia.org/wiki/One_Pie...a_Time_(album)
http://www.allmusic.com/album/one-pi...r105837/review

Ensimmäinen on tietenkin maineikas vankilakonsertti, joka on hallussani myös huomattavasti täydennettynä cd-versiona. Vinyylin A-puolella on hiukan liikaa puhetta suhteessa musiikkiin, joka sinänsä on OK. B-puoli onkin sitten loistelias, niin soundeiltaan kuin esityksen laadultakin. Cash on selvästi päässyt hikeen ja tarjoilee aluksi varta vasten kirjoittamansa laulun San Quentin kahteen kertaan erinomaisen arvostavalle yleisölle. Toisena kohokohtana seuraa hyvällä tunteella vedetty A Boy Named Sue, sitten Peace in the Valley ja päätöksenä Folsom Prison Blues.

Precious Memories on Gospel-albumi ja koostuu enimmäkseen hienosti ja aidolla tunteella esitetyistä standardeista. One Piece at a Time puolestaan on Cashin peruskauraa, rehtiä perus-countrya ilman mitään orkestereita, vain Cash ja Tennessee Three eli Bob Wootton (kitara), Marshall Grant (basso) ja W.S. Holland. Taustalla tietenkin laulaa Carter Family.

Näiden lisäksi pyörähti pari Britanniassa Hallmark-merkillä julkaistua kokoelmaa Cashin 60-luvun tuotannosta, joiden jälkeen peräännyin 1950-luvun Sun-levytyksiin. Aloitin Hallmark-kokoelmalla I Walk the Line (Hallmark SHM 849), jota seurasi ruotsalainen kooste Folsom Prison Blues (Grand Prix GP-10002) ja lopuksi 60-luvun lopulla Sun-äänitysten oikeudet ostaneen tuottaja Shelby Singletonin kokoama gospel-albumi Sunday Down South (1970, Sun 119, USA), jonka A-puolella on Cash ja B-puolella Jerry Lee Lewis.

http://www.allmusic.com/album/sunday-down-south-r121922

Kuuntelematta jäi toistaiseksi albumi Showtime (1969, Sun 6467 016, UK), joka koostuu tutuista Sunin studioäänityksistä, joihin on taustalle lisätty yleisön ääntä ja sitten markkinoitu muka konserttiäänitteenä tarkoituksena ilmeisesti rahastaa samanaikaisten vankilakonserttien siivellä.

Cash on sikäli kiintoisa ja luotettava artisti että hän ei pitkän uransa aikana tehnyt juurikaan virheliikkeitä musiikillisessa mielessä vaan piti linjansa loppuun asti. American Recordings sarjan viimeiset äänitteet ovat aivan selkeästi linjassa 50-luvun Sun-äänitteiden kanssa. Minusta on aika kunnioitettavaa että hän jatkoi valitsemallaan tiellä loppuun asti vaikka levy-yhtiö ajoittain, varsinkin 70-80-luvuilla, jonkun kerran yritti pakottaa häntä modernimpaan muottiin. Juu, kyllä Käteiseen voi tosiaan aina luottaa.

Rolling Stones - Around and Around

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 22. tammikuuta 2011: 

 Sitten taas vänkyrää prässistä:

Rolling Stones - Around and Around (1964, Decca BLK 16315-P, Saksa)

Tuommoisen kokoelman julkaisivat saksalaiset vuonna 1964 (tai 65?). Tuo oli joskus aika haluttava kiekko kun sen koko sisältö oli koottu varhaisilta brittisingleiltä ja EP-levyiltä eli sellaista tavaraa, joita ei Englannissa julkaistuilta albumeilta löytynyt. USA:ssa ne kyllä taisivat löytyä Stones-kiekkojen sikäläisiltä versioilta. Hauska erikoisuus oli se että kustakin kappaleesta mainittiin mitä tanssilajia se edustaa mutta hallussani olevasta 70-luvun uusintapainoksesta tämä tiedonjyvänen on jätetty pois. Laitetaanpa tähän siis ihan listaus tämän arvokkaan tiedon kera:

A1. Around and Around (Shake)
A2. Good Times, Bad Times (Blues)
A3. It's All Over Now (Shake)
A4. Empty Heart (Shake)
A5. Confessin' the Blues (Blues)
A6. Not Fade Away (Limbo)

B1. Bye Bye Johnny (Shake)
B2. You Better Move On (Slop)
B3. I Wanna Be Your Man (Twist)
B4. 2120 South Michigan Avenue (Shuffle)
B5. If You Need Me (Blues)
B6. Poison Ivy (Shake)

Tätä aivan ensimmäistä painosta on jostain syystä työläs löytää oikeasti siistinä eksemplaarina ja niinpä tämä minunkin oli taipunut lähes solmuun. Olen nyt käyttänyt sen prässissä kahteen kertaan. Ensimmäisellä yrittämällä jäi lähes kokonaan kuuntelukelvottomaksi eikä ole ihan valmis vielä toisellakaan kerralla. Kiekkoon jäi vyöhyke suunnilleen kaksi senttiä reunasta, jolla neula tanssii ylös-alas-liikettä niin pahasti että ei pysy urassa. Käytännössä tämä tarkoittaa että kunkin puolen kolmospiisi on soittokelvoton. Muuten soi, alkuperäisen kunnon huomioon ottaen jopa yllättävän hyvin. Ehkäpä laitan vielä kolmannelle kierrokselle. Eipä tässä nytkään mitään suurta ole menetettävissä. Onhan minulla kumminkin se 70-luvun versiokin...