Crickets - T-Shirt

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 31. tammikuuta 2011:  

Crickets - T-Shirt (1988, Epic EPC 462876 1, Hollanti)

http://www.allmusic.com/artist/the-c...3988/biography
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Crickets

Jos olisin kuullut musiikkinäytteen tältä albumilta eikä kukaan olisi kertonut kuka on esittäjä olisin empimättä arvannut Dave Edmundsia. Mutta kun ei. Tämä on se Buddy Hollyn taustatrio josta tällä vuoden 1988 albumilla oli mukana vielä kaksi kolmasosaa eli Jerry Allison (rummut ja kitara) ja Joe B. Mauldin (basso). Kolmantena pyöränä on sittemmin mm. J.J. Calen ja Waylon Jenningsin kanssa soitellut Gordon Payne (laulu ja kitara). Ei tämä mikään merkkiteos ole mutta muten Edmundsin tuotokset, letkeää ja mukavaa kuunneltavaa. Missään kohdassa ei tule tunnetta siitä että tässä nyt vanhat rock & roll -raakit yrittävät vielä kerran pistää uusiksi muinaisia kunnian päiviä, ei tosiaankaan. Nämä äijät nyt vain menivät studioon ja tekivät ihan kivan levyn.

Tämä lähti muuten aikoinaan yhdellä eurolla Kirpputori Areenalta Tampereen Hatanpäällä missä tätä levyä oli jostain syystä melkoinen läjä. Lieneekö vieläkin?

Donovan

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 30. tammikuuta 2011:  

Illan kuuntelussa mies, kitara ja huuliharppu, monovinyyleinä:

Donovan - What's Bin Did and What's Bin Hid (1965, Pye NPL 18117, UK)
Donovan - Fairy Tale (1965, Pye NPL 18128, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/Donovan
http://en.wikipedia.org/wiki/What's_...'s_Bin_Hid
http://en.wikipedia.org/wiki/Fairytale_(album)

Nämä ovat varsin tunnetun skottilaisen laulaja/lauluntekijän kaksi ensimmäistä albumia. Donovania verrattiin aikanaan jatkuvasti Bob Dylaniin ja jopa syytettiin plagioinnista mutta aivan suotta. Ensimmäisellä albumilla on muutama dylanmainen juttu mutta Donovan kyllä lähti heti omaan suuntaansa. Kysymys oli pikemminkin siitä että molempien vaikutteet tulivat samalta suunnalta siitä että brittiläiset musiikkilehdet pitivät yllä imaginääristä kilpailutilannetta kaiketi lisätäkseen irtonumeromyyntiään.

Hienoa musiikkia nämä molemmat sisältävät ja enimmäkseen Donovanin omaa joskin mukana cover-versioitakin ja pari traditionaalista. Molemmat albumit ovat myös teknisesti laatuisaa työtä eli soundit ovat erinomaiset. Täytyy näitäkin suositella, siis nimenomaan näitä UK-painoksia. USA-versiot ovat sisällöltään osin erilaisia ja soundillisestikin heikkotasoisempia, sikäli kuin muistan oikein niiltä kaukaisilta ajoilta kun sellaiset cutout-versioina hallussani olivat.

Laitteiston organisointia

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 26. tammikuuta 2011:  

 Lundia-teline siirtyi eläkkeelle laitehyllyn virasta jota se oli hoitanut entisessä musiikkihuoneessa / nykyisessä tv-huoneessa kuutisen vuotta. Siirsin sen olohuoneen eli nykyisen musiikkihuoneen ovensuuhun singlelaatikoiden säilytystelineeksi. Sen verran sen entisestä toimenkuvasta on jäljellä että sijoitin päällimmäiselle tasolle näyttelyesineeksi Lencon muutama viikko sitten syrjäyttämän Luxor HF-153 vinyylisoittimen, se kun on mielestäni aika kaunis esine.

Tv-huoneen kalustoksi jäi televisiotilpehöörin ohella Lack-pöytä jolla Luxor 4221 -pyöritin ja matala hyllytaso jolla NAD Model 200 -integroitu vahvistamassa television ja Luxorin ääntä. Cd-soitinta ei tässä laitteistossa tällä hetkellä ole. Tulevaisuuden suunnitelmissa on jokin laatuisampi mutta ei prohibitiivisen kallis (kipuraja 800-1000 euroa) DVD/Blue Ray-toistin joka selviytyisi tarvittaessa hyvin myös cd-levyistä ja mp3, ogg vorbis ja flac-muotoisista äänitiedostoista ja ehkäpä vielä SACD ja DVD-A -levyistäkin (ehdotuksia, ehkä Cambridge Audio?). Kaiuttimina jatkavat LS3/5A -DIY-kloonit. Tämän järjestelyn jälkeen alkavat käytössä olevat laitteet sijaita suunnilleen siellä missä oli tarkoituskin. Valokuvia laitan joskus myöhemmin kun saan paikat siistittyä.

Huom. 13.9.2014: Tv-huone ei ole koskaan oikein siistiytynyt, joten ei siitä ole valokuviakaan otettu. Tässä kuitenkin tuo puheena oleva laiteteline sellaisena kuin se oli loistonsa päivinä (nykyisin säilytän siinä eriasteisissa projektivaiheissa olevia äänentoistolaitteita): 

Travis Wammack

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 26. tammikuuta 2011:  

Taas yksi prässin pelastama:

Travis Wammack - Travis Wammack (Fame FAS-1801, 1972, USA)

http://traviswammack.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Travis_Wammack
http://www.allmusic.com/artist/travis-wammack-mn0000013593/biography

Siis kuka? Joku studiomuusikko vai?? Juu, ja kuulemma aika legendaarinen. Vaikutti Fame-studioilla Alabaman Muscle Shoalsissa ja kelpasi kitaratöihin mm. Aretha Franklinin äänitteille. Muita tyytyväisiä asiakkaita ovat olleet mm. Clarence Carter, Bobbie Gentry, Wilson Pickett, Candi Staton, Little Richard ja Liza Minnelli ja Wammackin kotisivuilla on listattu lisää.

Mutta puhutaan tästä levystä eikä muiden levyistä. Äänite koostuu kokonaan laatuisista cover-versioista toisinaan alkuperäisistä hyvinkin poikkeavin sovituksin. Minulle kiekon huippukohtia ovat Arthur Alexanderin You Better Move On, alunperin kai Gene Autryn mutta sittemmin monen muunkin levyttämä You Are My Sunshine, Isley Brothersin Whatever Turns You On ja James Gangin Funk #49. Äänitys on (tietenkin) tehty Muscle Shoalsissa Rick Hallin tuottamana ja muut muusikot ovat (jälleen tietenkin) Fame Studion taattuja ammattimiehiä eli Wammackin kollegoja ja täten lopputuloksellakin on rytmitakuu.

Olipa siis tosiaan ilo kuunnella tämä levy ensimmäistä kertaa ja todella jo aikakin. Ostin tämän nimittäin Valintatalosta vuonna 1982 ja se osoittautui heti soittokelvottomaksi. Hyvä etten kuitenkaan tehnyt kulhoa...

Beatles - Rubber Soul & vänkyröiden oikaiseminen

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 25. tammikuuta 2011: 

Esipuheeksi pari sitaattia tammikuun 20. päivän postauksista:

Nyt on paistumassa yksi niistä kiekoista, joiden vänkyräisyys on minua kaikkein eniten harmittanut, Beatlesin Rubber Soulin ns. loud cut -versio mutta siitä kerron lisää parin tunnin päästä kun on kypsä.

Tuosta ei kyllä tullut kuuntelukelpoista, ei niin että se sitä olisi ennen paistoakaan ollut mutta laitetaan vielä toiselle kierrokselle. Mitä muutahan tässä ei ole menetettävissä kuin aikaa.

Kyseessä oli siis Beatles ja harvinainen loud cut -versio Rubber Soulista, matriisinumerot XEX 579-1 / XEX 580-1. Tänään pistin sen prässiin toisen kerran mutta ei se siitä enää juuri parantunut enkä usko että kolmatta kertaa kannattaa yrittää. Sen verran lämpövääristymää siinä oli. Yritän silti lähipäivinä vielä soittoa Shuren V15 III:lla. Sen seurantakyky on rasioistani paras ja jos se ei selviydy niin sitten tuskin mikään. Harmi sinänsä, olkoonkin että albumin tämä versio ei lopultakaan ole se minkä Beatles halusi julkisuuteen. Tämän ensipainoksen jälkeen tehtiin uudet matriisit, joissa soundi oli korjattu sellaiseksi kuin sen nyt tunnemme ja tuo korjattu version löytyy myös levyhyllystäni, joten joskus pitäisi vartavasten vertailla niiltä osin kuin tämä loud cut -kopioni on soitettavissa.

http://thebeatles-collection.com/wordpress/2011/07/16/rubber-soul-parlophone-pmc-1267/
 http://forums.stevehoffman.tv/threads/listening-to-the-rubber-soul-loud-cut.29460/

Jatkoa 26. tammikuuta:  

Testi suoritettu ja läpäisty. Soi siis lähes läpi Luxor 4221 pyörittimellä ja mainitulla Shuren rasialla. Vain B2 eli Girl heittää muutamassa kohdassa neulan urasta. Aika hurjan näköistä silti. Rasia tekee melkoisen sivusuuntaisen nykäyksen joka kierroksella levyn alkupuolella ja tasaantuu sitten suunnilleen kunkin puolen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Jos kerran selviytyi tästä niin luultavasti myös aiemmin mainittu Stonesin Around and Around soi läpi tällä rasialla.

Ja vielä vähän lisää, pääosin uutta 11.9.2014 -tekstiä:

Tuosta vinyylien oikaisuprässistä oli paljon puhetta näissä tammikuun 2011 postauksissa. Kyseessä on Hifiharrastajat ry:n omistama laite, joka on jäsenmaksunsa maksaneiden lainattavissa. Se on hyvin kallis, useampia tuhansia euroja, joten harva sellaista omakseen ostaisikaan. Mitään nopeaa hommaa sen käyttö ei ole. Yhden vänkyrän oikaisussa kuluu 3-5 tuntia ja usein prosessi on toistettava kerran tai kaksi ja jos levy on taipuessaan menettänyt muutenkin muotoaan, esim. auringossa vääntyessään myös hieman vääristynyt eli vaikkapa vähän "venynyt", niin tällöin ei täydelliseen tulokseen voine päästä. Minulla oli myös yksi kiekko joka oli alkanut muuttua vinyylikulhoksi ja oikaisuyrityksen jälkeen se näyttää reunasta suoralta mutta noin parin sentin etäisyydelle reunasta muodostui ympäri levyn joukko loivia kupruja (tai kuoppia riippuen siitä miltä puolelta katsellaan). Tuo oli ensimmäisiä kokeilujani oikeasti toivottoman oloisella kiekolla ja sellainenhan se osoittautui olevankin.

Vielä pari kuvaa, työn alla juuri tuo Rubber Soul:

Ja lorun lopuksi, äskettäin, kesällä 2014 sain vihdoin hankittua lähes moitteettoman loud cut -version melko järkevään hintaan. Me happy!

Everly Brothers - Perfect Harmony

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 24. tammikuuta 2011: 

Tänään on kuunneltu laatulaulajia:

Everly Brothers - Perfect Harmony (1990, Knight EVYLP 47004, UK)

http://www.allmusic.com/artist/the-e...4208/biography
http://en.wikipedia.org/wiki/Everly_Brothers

Tällaisen neljän vinyylin boksin käytin eilen läpi pesukoneen ja sitten pistin kiekot prässiin kun olivat varastoinnissa taipuneita. Lopputulos olikin hieno, kaikit lätyt ovat nyt täysin sileitä. Soundeihin en kuitenkaan ole täysin tyytyväinen, on vähän liian kireä yläpää, kuin varhaisilla 80-luvun cd-painoksilla vanhoista vinyyleistä. Olisiko tässä käytetty cd-versiota varten tehtyjä mastereita, tämähän tuli myös kolmen cd:n boksina? No tämmöisiin juttuihinhan ne äänensävynsäätimet ovat ja Quad 44:ssä on parhaat mitä vastaan on tullut.

Yhtä kaikki musiikki itsessään on hienoa. Kappaleita on 59 (listaus täällä) ja kolme ensimmäistä vinyyliä sisältävät musiikkia vuosilta 1957-67, neljännen A-puoli veljesten soolotuotantoa 70-luvulta ja viimeinen levypuolisko yhteisen come backin jälkeisiä äänityksiä 80-luvulta. En tiedä onko tämä edustavin Everly-kooste vinyylimuodossa, cd:nähän on parempiakin, mutta välttää minulle ainakin toistaiseksi.

Johnny Cash

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 23. tammikuuta 2011:

Tämän päivän teemana on ollut vain ja ainoastaan Johnny Cash vinyyliltä. Alkajaisiksi kuuntelin muutaman albumin 60-70-luvuilta:

Johnny Cash at San Quentin (1969, CBS S 63629, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/At_San_Quentin
http://www.allmusic.com/album/johnny...r488514/review (arvio cd-versiosta)

Johnny Cash Sings Precious Memories (1975, CBS 80355, Hollanti)

http://en.wikipedia.org/wiki/Sings_Precious_Memories
http://www.allmusic.com/album/sings-...emories-r91912

One Piece at a Time (CBS 81416, 1976, Hollanti)

http://en.wikipedia.org/wiki/One_Pie...a_Time_(album)
http://www.allmusic.com/album/one-pi...r105837/review

Ensimmäinen on tietenkin maineikas vankilakonsertti, joka on hallussani myös huomattavasti täydennettynä cd-versiona. Vinyylin A-puolella on hiukan liikaa puhetta suhteessa musiikkiin, joka sinänsä on OK. B-puoli onkin sitten loistelias, niin soundeiltaan kuin esityksen laadultakin. Cash on selvästi päässyt hikeen ja tarjoilee aluksi varta vasten kirjoittamansa laulun San Quentin kahteen kertaan erinomaisen arvostavalle yleisölle. Toisena kohokohtana seuraa hyvällä tunteella vedetty A Boy Named Sue, sitten Peace in the Valley ja päätöksenä Folsom Prison Blues.

Precious Memories on Gospel-albumi ja koostuu enimmäkseen hienosti ja aidolla tunteella esitetyistä standardeista. One Piece at a Time puolestaan on Cashin peruskauraa, rehtiä perus-countrya ilman mitään orkestereita, vain Cash ja Tennessee Three eli Bob Wootton (kitara), Marshall Grant (basso) ja W.S. Holland. Taustalla tietenkin laulaa Carter Family.

Näiden lisäksi pyörähti pari Britanniassa Hallmark-merkillä julkaistua kokoelmaa Cashin 60-luvun tuotannosta, joiden jälkeen peräännyin 1950-luvun Sun-levytyksiin. Aloitin Hallmark-kokoelmalla I Walk the Line (Hallmark SHM 849), jota seurasi ruotsalainen kooste Folsom Prison Blues (Grand Prix GP-10002) ja lopuksi 60-luvun lopulla Sun-äänitysten oikeudet ostaneen tuottaja Shelby Singletonin kokoama gospel-albumi Sunday Down South (1970, Sun 119, USA), jonka A-puolella on Cash ja B-puolella Jerry Lee Lewis.

http://www.allmusic.com/album/sunday-down-south-r121922

Kuuntelematta jäi toistaiseksi albumi Showtime (1969, Sun 6467 016, UK), joka koostuu tutuista Sunin studioäänityksistä, joihin on taustalle lisätty yleisön ääntä ja sitten markkinoitu muka konserttiäänitteenä tarkoituksena ilmeisesti rahastaa samanaikaisten vankilakonserttien siivellä.

Cash on sikäli kiintoisa ja luotettava artisti että hän ei pitkän uransa aikana tehnyt juurikaan virheliikkeitä musiikillisessa mielessä vaan piti linjansa loppuun asti. American Recordings sarjan viimeiset äänitteet ovat aivan selkeästi linjassa 50-luvun Sun-äänitteiden kanssa. Minusta on aika kunnioitettavaa että hän jatkoi valitsemallaan tiellä loppuun asti vaikka levy-yhtiö ajoittain, varsinkin 70-80-luvuilla, jonkun kerran yritti pakottaa häntä modernimpaan muottiin. Juu, kyllä Käteiseen voi tosiaan aina luottaa.

Rolling Stones - Around and Around

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 22. tammikuuta 2011: 

 Sitten taas vänkyrää prässistä:

Rolling Stones - Around and Around (1964, Decca BLK 16315-P, Saksa)

Tuommoisen kokoelman julkaisivat saksalaiset vuonna 1964 (tai 65?). Tuo oli joskus aika haluttava kiekko kun sen koko sisältö oli koottu varhaisilta brittisingleiltä ja EP-levyiltä eli sellaista tavaraa, joita ei Englannissa julkaistuilta albumeilta löytynyt. USA:ssa ne kyllä taisivat löytyä Stones-kiekkojen sikäläisiltä versioilta. Hauska erikoisuus oli se että kustakin kappaleesta mainittiin mitä tanssilajia se edustaa mutta hallussani olevasta 70-luvun uusintapainoksesta tämä tiedonjyvänen on jätetty pois. Laitetaanpa tähän siis ihan listaus tämän arvokkaan tiedon kera:

A1. Around and Around (Shake)
A2. Good Times, Bad Times (Blues)
A3. It's All Over Now (Shake)
A4. Empty Heart (Shake)
A5. Confessin' the Blues (Blues)
A6. Not Fade Away (Limbo)

B1. Bye Bye Johnny (Shake)
B2. You Better Move On (Slop)
B3. I Wanna Be Your Man (Twist)
B4. 2120 South Michigan Avenue (Shuffle)
B5. If You Need Me (Blues)
B6. Poison Ivy (Shake)

Tätä aivan ensimmäistä painosta on jostain syystä työläs löytää oikeasti siistinä eksemplaarina ja niinpä tämä minunkin oli taipunut lähes solmuun. Olen nyt käyttänyt sen prässissä kahteen kertaan. Ensimmäisellä yrittämällä jäi lähes kokonaan kuuntelukelvottomaksi eikä ole ihan valmis vielä toisellakaan kerralla. Kiekkoon jäi vyöhyke suunnilleen kaksi senttiä reunasta, jolla neula tanssii ylös-alas-liikettä niin pahasti että ei pysy urassa. Käytännössä tämä tarkoittaa että kunkin puolen kolmospiisi on soittokelvoton. Muuten soi, alkuperäisen kunnon huomioon ottaen jopa yllättävän hyvin. Ehkäpä laitan vielä kolmannelle kierrokselle. Eipä tässä nytkään mitään suurta ole menetettävissä. Onhan minulla kumminkin se 70-luvun versiokin...

The Great Otis Redding Sings Soul Ballads

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 22. tammikuuta 2011: 

Mustaa:

Otis Redding - The Great Otis Redding Sings Soul Ballads (1965, Atlantic P-6029A, Japani)

http://www.allmusic.com/album/the-gr...-r16344/review

...eli japanilainen painos, mahdollisesti vuodelta 1971 (sellainen vuosiluku ainakin kannesta löytyy). Kansitekstit ovat albumin ja kappaleiden nimiä lukuunottamatta kokonaan japaninkieliset mutta mukana on englanninkielinen tekstiliite. Parhauttahan tämä on, mitäpä tästä enempää osaa sanoa.

Small Faces - From the Beginning

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 22. tammikuuta 2011:  

Lisää Lenconruokaa:

Small Faces - From the Beginning (1967, Decca LK 4879, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/Small_Faces
http://en.wikipedia.org/wiki/From_the_Beginning_(Small_Faces_album)
http://www.allmusic.com/album/from-t...-r18281/review

Small Faces teki yhden albumin suurelle ja mahtavalle Deccalle ja loikkasi sitten Stones-manageri Andrew Loog Oldhamin perustamalle Immediate-merkille. Tästä tuohtuneena Decca penkoi tynnyrinpohjat ja onnistui kokoamaan vielä toisenkin albumin, tämän. Hienoa tavaraa sieltä pohjaltakin vielä saatiin kaavittua. Alkaa jytisevällä ja kolisevalla suosikki-coverillani Del Shannonin Runawaysta päätyen bändin debyyttisingleen Whatcha Gonna Do About It ja kappaleita on kokonaista neljätoista, joka tuohon aikaan oli aivan ylenpalttista.

Tuo levymerkin ja managerin vaihto oli sinänsä aika rohkea teko kun Small Facesien edellinen manageri Don Arden oli hyvin tunnettu yhteyksistään järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja epäilemättä oppinut business-käytäntönsä siltä suunnalta, olihan hän jo aikaisemmin hankkinut edellä mainitulle ensisinglelle listasijoituksen selvällä rahalla (kuulemma 12000 puntaa):

In 1966, Arden and a squad of 'minders' turned up at impresario Robert Stigwood's office to 'teach him a lesson' for daring to discuss a change of management with Small Faces. This became one of the most notorious incidents from the 1960s British pop business. Arden reportedly threatened to throw Stigwood out of the window if he ever interfered with his business again.

Lenco tuli taloon, osa 3

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 22. tammikuuta 2011:  

19.1.2011: Huomenna vaihdan myös Lencon kivettyneet kumijalat piikkeihin tai sorbotaanijalkoihin (3 kpl, tuli sitten kumpia tahansa). Semmoinen pieni ongelma myös ilmeni että äänivarren alla oleva kumipyörylä, jonka olisi tarkoitus estää vartta luistelemasta nostolaitteen päällä, on sekin kivettynyt ja varsi lähtee hyvin herkästi sivuluisuun ollessaan nostettuna.

Eilen aamulla laitoin kolme piikkiä alle mikä mahdollisti soittimen säätämisen tarkempaan vaateriin. Auttoi myös äänivarren luisteluun mikä muuten onkin tämän varren "ominaisuus", siinä kun ei ole sivuttaisvedon poistoa eikä sellaisen järjestäminen olisi oikeastaan mahdollistakaan kun neulapainoa ei säädetä vastapainoilla vaan jousilla. Siltikin tuolle kumipyörylälle täytyy jossain kohdassa tehdä jotain.

Tänä aamuna yritin myös nostaa lautasta paikoiltaan tarkistaakseni välipyörän kunnon ja tyypin samoin kuin valmistusnumeron, joka ei sinänsä kerro paljoa koska niitä ei nykytietämyksen valossa ole mahdollista yhdistää mihinkään aikamääriin edes vuoden tarkkuudella mutta sen viereen on tiettävästi toisinaan leimattu valmistusvuosi ja -kuukausi. En kuitenkaan onnistunut koska lautanen on hyvin tiukasti kiinni. Täytyy yrittää lähipäivinä uudelleen tämän ohjeen mukaisesti ja mielellään apumiehen kanssa.

Lisäys 9.9.2014: Sittemmin tuon soittimen alle päätyi neljä puolipallon muotoista sorbotaanitassua, mikä on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi.

Traffic - The Low Spark of High Heeled Boys

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 21. tammikuuta 2011:  

Lisää paistoksia:

Traffic - The Low Spark of High Heeled Boys (1971, Island ORL 19180, Italia)

http://www.allmusic.com/album/the-lo...-r20373/review

Tämän hassunmuotoisen levyn suoristaminen onnistui erinomaisesti. Kansikin on hassunmuotoinen, kuusikulmainen, tai pitäisi olla. Tässä minun Italia-painoksessani se on vain tavanomaisen tylsästi neliskanttinen. No musiikki sitten: hidasta ja mietiskelevän oloista, jazz-vaikutteista. Kuudesta kappaleesta erityisen mieleenjääviä mystinen nimipiisi A-puolelta, B-puolen avaava Rock 'n' Roll Stew ja albumin päätösraita Rainmaker.

Toisenkin albumin sain levyprässillä pelastettua, ja tästä olen erityisen iloinen: Who - Who's Next. Aikoinaan äänitettä ostaessani luulin saavani hienokuntoisen originaalipainoksen mutta laitettuani sen levylautaselle havaisin että reunassa oli pieni, noin sentin verran levyn keskustaan päin ulottuva poimu. A-puoli soi miten kuten sen yli mutta B-puolen alku oli soittokelvoton. Nyt, pitkän prässäyksen jälkeen, soi läpi joskin ensimmäisen minuutin aikana kuuluu risauksia siitä kohdasta josta poimu pistettiin sileäksi kuten tänään muutaman kuunteluvieraan kanssa saatoimme todeta.

Searchers - Sugar and Spice & Pye Recordsin stereojulkaisut 60-luvulla

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 20. tammikuuta 2011:  

Ja seuraava levy uunista ulos:

Searchers - Sugar and Spice (1963, Marble Arch MALS 704, UK)

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Searchers_(band)

The Searchers oli varmaankin Liverpoolin kakkosdivisioonan ykkösbändi (ykkösdivisioonassahan ei ollut kuin Beatles). Olivat taitava poppiryhmä mutta kaupallinen menestys kaatui muutamassa vuodessa kunnollisten omien piisien puutteeseen. Tämä kiekko on Marble Arch -halpasarjassa vuonna 1967 julkaistu versio heidän kakkosalbumistaan ja kuten monet muutkin tällä merkillä julkaistut kiekot, on lyhennetty laitos: alkuperäisen albumin kahdestatoista piisistä on mukana vain kymmenen. Kyseessä on stereoäänite ja hyvä sellainen. Toisin kuin vaikkapa varhaisten Beatles-albumien stereoversioissa on äänikuva luonteva eli ei mitään laulu toisessa kanavassa / soitto toisessa kanavassa -efektejä.

Marble Arch oli Pye Recordsin alamerkki ja Pyeen ja muihin saman talon merkkeihin liittyy sellainen vinyyliarkeologinen erikoisuus että riippumatta siitä oliko julkaisu mono vai stereo oli kaikkiin levykansiin painettu monoversion levynumero. Jos levy kuitenkin oli stereo, oli stereolevyn numero liimattu mononumeron päälle tarralla. Nyt kuitenkin nuo tarrat ovat vuosikymmenten kuluessa irtoilleet, kuten tässäkin tapauksessa on käynyt, mutta tarrasta on kuitenkin yleensä jäänyt jälki. Silti huolimattomat myyjät usein tarjoilevat varhaisia Pyen stereolevyjä monopainoksina vaikka todellinen asiantila selviäisi helposti levyn keskiöstä. Siellä, kuten nytkin, on levyn oikea numero ja useimmiten myös lukee selväkielisesti mono tai stereo.

Ja vielä tämän vänkyrän suoristamisesta. Lopputulos ei ollut aivan niin hyvä kuin edellisen eli Miles Davisin tapauksessa. Havaittavaa taipumista jäi jäljelle mutta levy soi kuitenkin läpi suht. asiallisesti. Mutkalla olleesta kohdasta kuuluu kuitenkin suhinaa ja napsahduksia, mahdollisesti muistona monista epäonnistuneista soittoyrityksista ajalta ennen kuin kiekko tuli minun haltuuni (minä kyllä uskoin parilla kokeilulla). Levy vietti prässissä neljä tuntia (2 tuntia kuumennusta ja 2 tuntia jäähdytystä). Todella ongelmallisiin kiekkoihin kannattaa ehkä kokeilla laitteen maksimiaikaa, viittä tuntia.

Nyt on paistumassa yksi niistä kiekoista, joiden vänkyräisyys on minua kaikkein eniten harmittanut, Beatlesin Rubber Soulin ns. loud cut -versio mutta siitä kerron lisää parin tunnin päästä kun on kypsä.

Miles Davis - Milestones & levyprässi

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 20. tammikuuta 2011:  

Nyt pyörähti ensimmäinen Hifiharrastajat ry:n Furutech-levyprässillä oikaisemani vinyyli:

Miles Davis - Milestones (1958, Fontana 682 030 TL, Hollanti)

http://en.wikipedia.org/wiki/Milestones_(Miles_Davis_album)
http://www.allmusic.com/album/milestones-r106105/review

Taidan omata hiukan vanhakantaisen maun kun juuri tämä on suosikkini Milesin albumeista mutta minkäs teet. Ei kai tällä kokoonpanolla voi tuottaa muuta kuin parhautta:

* Miles Davis - Trumpet, Piano (on "Sid's Ahead")
* Cannonball Adderley - Alto saxophone
* John Coltrane - Tenor saxophone
* Red Garland - Piano
* Paul Chambers - Double bass
* Philly Joe Jones - Drums

Ja mitä sitten tulee tuohon levyprässiin niin tulos oli hyvä. Sen ohjeissa sanotaan että on tarkoitettu korjaamaan levyjen varastoinnista nojallaan tai pinottuna aiheutuneita vääristymiä, ei niinkään lämpövahinkoja. Tämä ilmeisesti siksi että ne oikeasti saattavat sulattaa vinyyliä eikä se varmaankaan enää sen jälkeen millään prässillä palaa ihan ennalleen. No tässä kiekossa oli nimenomaan lämmön aiheuttama taipuma ja se kyllä suoristui varsin hyvin. Aivan levyn reunaan jäi pientä aaltoilua, joka ei kuitenkaan juuri haittaa eli soi läpi lähes häiriöittä. Prässättäväksi on kuitenkin tulossa paljon pahempiakin vänkyröitä, joista kaikista ei varmaankaan täysin soittokelpoisia saa. Nyt ne ovat kuitenkin täysin soittokelvottomia, joten mitään ei ole menetettävissä. Raportoin sitä mukaa kun valmista tulee.

PS: Valehtelin ihan vähän tuolla alussa. Ei tämä ollut ensimmäinen oikaistu vaan toinen. Siitä ensimmäisestä en kerro muuta kuin että se oli kamala levy, sopiva ainoastaan prässin testaamiseen.

Päivä on lencoteltu...

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 19. tammikuuta 2011:  

...eli pyöräytetty monoalbumi toisensa jälkeen, muutaman kerran hienosäädetty VTA:ta ja pyöräytetty lisää:



Joo, mitäpä tässä paljoa muuta. Kuuntelun sivussa on käytetty pari kiekkoa Furutechin levyprässissä (huom. 8.9.2014: kyseessä on Hifiharrastajat ry:n omistama vinyylilevyjen oikaisuprässi). Kuuntelen huomenna miten onnistuivat. Huomenna vaihdan myös Lencon kivettyneet kumijalat piikkeihin tai sorbotaanijalkoihin (3 kpl, tuli sitten kumpia tahansa). Semmoinen pieni ongelma myös ilmeni että äänivarren alla oleva kumipyörylä, jonka olisi tarkoitus estää vartta luistelemasta nostolaitteen päällä, on sekin kivettynyt ja varsi lähtee hyvin herkästi sivuluisuun ollessaan nostettuna. Hyvissä öljyissä tuo soitin kyllä on. Pyörii yli minuutin 33-kierroksen vauhdista pysäytettynä.

Jatketaan huomenna.

Lenco tuli taloon, osa 2

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 18. tammikuuta 2011: 

No niin Lencoon on asennettu Denon DL-102 (tai oikeastaan vain vaihdettu valmiina rasiakelkassa oleva Luxorista), säädetty neulapaino, VTA ja nostolaitteen korkeus sopivaksi eikä tuossa muita säätömahdollisuuksia olekaan. No pyörimisnopeuden hienosäätö sentään on ja se on portaaton 16 rpm - 78 rpm ja taitaa tuosta nopeammasta päästä mennä vielä pitemmällekin ja pitihän se vaateriinkin laittaa. .

Ei muuta kuin Beatles for Sale lautaselle ja kuulostellaan ensivaikutelmia: lähes täysin äänetön ja yhtä hyvä vääjäämätön draivi kuin Garrardissa mutta ei ehkä ihan yhtä jykevä, ilmavampi pikemminkin. Mutta mitä tässä selitän, kuvia väliin:

No niin, takaisin sorvin ääreen.

Lenco tuli taloon

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 18. tammikuuta 2011:  

On muutamia hifilaitteita, joita aktiivisesti etsin. Tämä on yksi niistä, Lenco L70:

Sain muutama viikko sitten eräältä forumilaiselta vinkin että Kallion Retroon saattaisi tuommoinen pian tulla myyntiin. Kävin neuvotteluja myyjän kanssa ja kaupat syntyivät. Noin tunti sitten se kotiutui tänne Tesomalle toisen harrastajan tuomana ja kun saimme ensin hieman nautiskeltua Esluista otin pari kuvaa Lencosta. Valitettavasti tällä hetkellä käytössä oleva kamera on romua joten kuvan laadussa ei ole kehumista.

Olen tosiaan jo jonkun vuoden ollut sitä mieltä että levysoitinkokoelmani tarvitsee Lencon, jonkun ns. raskaalla lautasella varustetuista eli malleista L70, L75 ja L78. Suurin kiinnostukseni on kohdistunut ensiksimainittuun koska samaa (tai kuten nyt tajusin) lähes samaa vartta on käytetty jo ennestään omistamassani Luxor HF-153:ssa. Sanon lähes samaa siksi että Luxorissa oleva version on 9-tuumainen kun taas tämä Lencon omassa pyörittimessä oleva osoittautuikin 10-tuumaiseksi. Yhtä kaikki, varsi on kolhosta ilmiasustaan huolimatta oikein hyvä ja on pelittänyt erinomaisesti mm. Denon DL-103:n DL-102:n ja Nagaoka MP-100:n kanssa. Tämä soitin tulee nyt korvaamaan Luxorin monopyörittimenä, joten DL-102 siirtyy siihen tuota pikaa, pikaa nimenomaan koska se on jo valmiiksi sopivassa rasiakelkassa.

Tästä Lencosta on olemassa useita variantteja, jotka on esitelty tässä Googlen cachen jo kauan kadonneelta Lenco Lovers -forumilta pelastamassa ketjussa. Minun soittimeni on versiota L70 MkIII.1, joka löytyy vähän ennen tuon linkitetyn sivun puoltaväliä.

Juu, näin se käy. Rahaa ei periaatteessa ole mutta kun jotain ei ihan helposti löydettävää haluaa niin tilaisuuteen täytyy tarttua niin kauan kuin ei mistään ihan hirveistä summista ole puhe. Muuten alkaa myöhemmin harmittaa ja miettiä miten paljon köyhempi sitä nyt olisi jo olisi toiminut silloin kun piti.

Ja vielä kiitokset molemmille hankintaa avittaneille hifikollegoille.

Doug Sahm - Groovers Paradise

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 17. tammikuuta 2011: 

Teksasiin, Teksasiin, mun on pakko päästä Teksasiin:

Doug Sahm - Groovers Paradise (1974, cd)

http://en.wikipedia.org/wiki/Doug_sahm
http://www.allmusic.com/album/groove...-r48565/review

Juu, Teksasissa ollaan. Doug Sahm -vainaa, Sir Douglas Quintetistä tuttu (?), texasilaisen rockin ykkösmies levytti paljon ja monelle levymerkille. Se suuri klassikko on Sir Douglas Quintetin Mendocino vuodelta 1969 mutta kyllä tämä vuoden 1974 sooloalbumikin on täyttä texmex-tavaraa, letkeätä, svengaavaa ja perinnetietoista. Oman sävynsä äänitteelle tuo rytmiryhmä Stu Cook ja Doug Clifford, tuttuja varmaankin (??), jotka myös tuottivat albumin. Ihan visuaalisessa mielessäkin tämä albumi on hieno mutta pitäisi, paitsi kuunnella vinyylinä, niin myös nähdä vinyylinä. Tämän kansi (takakansi kanssa) ovat niitä jotka, ehdottomasti eivät kestä pienentämistä cd-kokoon. Niin, tosiaan, tältä Collector's Choice merkillä julkaistulta hopealätyltä löytyy harvinaisen hienot soundit. Tulee varmaan aivan vinyyliversion rinnalle mikä on minulta paljon sanottu.

Ja vielä nuo "tutuiksi" mainitut. Jos he/ne eivät ole tuttuja niin kyllä pitäisi!

The Very Best of Joe Tex

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 16. tammikuuta 2011: 

Mustaa parhautta hopeisena:

Joe Tex - The Very Best of Joe Tex (1988, cd)

http://www.allmusic.com/album/the-ve...-charly-r77148
http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Tex
http://www.youtube.com/results?searc...y=joe+tex&aq=0

Tältä cd:ltä löytyy suurin osa Texin r&b-hiteistä 60-luvun puolivälistä 70-luvun alkuun. Nämä ovat soul-musiikin kulmakiviä ihan siinä missä nykyisin paremmin muistettujen Stax-, Motown- ja Atlantic-merkeille levyttäneidein artistien klassikotkin. Ovat näin ollen tärkeitä jo musiikillisen yleissivistyksenkin takia ja tämmöinen itsensä sivistäminen on sitä paitsi erinomaisen viihdyttävää puuhaa. Minä ainakin tykkään enkä malta olla kopioimatta Wikipediasta triviatiedonmurusta:

A feud between Tex and fellow labelmate James Brown began after Brown, who Tex felt copied his stage moves, began dating Tex's wife, Bea Ford. In response, Tex wrote a song called "You Keep Her." They played a few more shows together until Tex mocked James Brown's act of throwing a cape over his shoulder and screamed "please - get me out of this cape". Brown later fired a gun at Tex in a nightclub.

Dusty Springfield - Dusty in London

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 16. tammikuuta 2011:  

Ja lisää hopeaa:



Dusty Springfield - Dusty in London (1999, cd)

http://en.wikipedia.org/wiki/Dusty_Springfield
http://www.allmusic.com/album/dusty-...r386923/review

Dusty Springfieldillä oli 60-70-lukujen vaiheessa kaksi karriääriä rinnakkain. Hän levytti USA:ssa Memphisin parhaiden studiomuusikoiden kanssa vahvasti soul-henkistä musiikkia Atlantic-merkille ja kotimaassaan Englannissa perinteisempää viihteellistä tavaraa Philips-merkille. Iso osa britti-levytyksistä jäi julkaisematta USA:ssa ja Rhino on kerännyt ne tälle vuonna 1999 julkaistulle cd:lle. Suurin osa levyn materiaalista on peräisin britti-albumeilta Dusty Definitely (1968) Ja See All Her Faces (1972). Kyllä tämä komeaa kuunneltavaa on mutta musiikillisesti hieman epätasaista. Olen kyllä minäkin sitä mieltä että nuo Memphis-äänitteet ovat hänen parasta tuotantoaan.

Home In Your Heart: The Best Of Solomon Burke

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 16. tammikuuta 2011: 

Tästä kirjaston tupla-cd:stä olin tilaisuudessa kuuntelemaan vain kakkoslevyn kun ykkönen oli soittokelvoton:



Solomon Burke - Home in Your Heart: The Best of Solomon Burke (1992, cd)

http://en.wikipedia.org/wiki/Solomon_Burke
http://www.allmusic.com/album/home-i...e-r2976/review

Viime lokakuussa keskuudestamme poistunut Burke (21.3.1940 – 10.10.2010) oli yksi suurista soul-laulajista ja parhaimmillaan balladeissa joskin kyllä nopeatkin hyvin irtosivat. Hänen uransa oli todella pitkä. Hän aloitti gospelilla vuonna 1954 ollen vaikuttanut saarnamiehenä jo aikaisemmin, ja lähtökin tapahtui niin sanotusti saappaat jalassa keikkamatkalla Schipholin lentokentällä Amsterdamissa, jossa hänen oli tarkoitus esiintyä kahta päivää myöhemmin. Parhaiten hänet varmaan muistetaan 1960-luvun Atlantic-äänitteistä, joista tämäkin kokoelma on koostettu, mutta ne ovat sittenkin vain pieni osa hänen pitkästä urastaan kuten yllä linkitetyn Wikipedian aivan ylettömän perusteellisesta artikkelista käy ilmi.

Rod Stewart - Atlantic Crossing

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 14. tammikuuta 2011:  

 Ja vielä yhden kerran Rod:

Rod Stewart - Atlantic Crossing (1975, WB K 56 151, Saksa)

http://en.wikipedia.org/wiki/Atlantic_Crossing
http://www.allmusic.com/album/atlant...-r19109/review

Jätin tällä erää väliin klassikkoalbumit Every Picture Tells A Story (1971) ja Never A Dull Moment (1972) sekä vähemmän onnistuneen Smilerin (1974), jota en edes omista, ja hyppäsin ensimmäiseen supertähteyden jälkeiseen albumiin. Tämäkin on vielä aika hieno tuotos mitä nyt A-puolelta löytyy pari heikompaa esitystä. B-puoli onkin sitten yhtä juhlaa joskin albumin päättävä massiivinen hitti Sailing saattaa olla jo niin loppuun kulunut ettei sitä välttämättä enää vielä yhtä kertaa jaksa kuunnella. Se, kuten isompi osa tästä albumista, on cover-versio ja originaali löytyy Sutherland Brothersin ensialbumilta Lifeboat (1972). Taisi tuo Rodin hittiversio tulla mukavan yllärinä laulun tekijälle Gavin Sutherlandille. Epäilen että Sutherland Brothersin omat, sinänsä oikein hyvät albumit, eivät välttämättä kovin suuria royalteja tuottaneet. Juu, tätä ja ehkä seuraavaa Rod Stewart -albumia A Night On The Town uskallan suositella mutta kun 80-luvulle päästiin oli kyllä alamäki nopeasti jyrkkenemässä. Se Stewartista tällä erää.

Rod Stewart - An Old Raincoat Won't Ever Let You Down

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 14. tammikuuta 2011: 

Ei jätetä vanhaa raspikurkkua rauhaan:

Rod Stewart - An Old Raincoat Won't Ever Let You Down (1969, Mercury PRICE 27, 1969, UK, Priceless-halpasarjan uusintapainos vuodelta 1982)

http://www.allmusic.com/album/the-ro...-r19096/review

Tämä on siis Rodin ensimmäinen sooloalbumi. Se ilmestyi ensin USA:ssa nimellä The Rod Stewart Album kun pitivät brittien tarjoamaa nimeä käsittämättömänä, ja kotimaassaan vuoden 1970 puolella sillä nimellä millä pitikin. Kiekolta löytyy kahdeksan piisiä joista neljä Rodin omia ja yksi hänen sovituksensa traditionaalisesta Man of Constant Sorrow'sta. Kolmesta coverista mainittavin on singlenäkin julkaistu Stones-piisi Street Fighting Man eivätkä ne kaksi muutakaan huonoja ole: Chris Farlowen tunnetuksi tekemä Handbags and Gladrags ja folk-veteraani Ewan McCollin Dirty Old Town.

Tämän albumin kansi on muuten aina ihmetyttänyt ja hieman huolestuttanut minua: sadetakkinen äijä juoksemassa lasten perässä. Taisi se huolestuttaa amerikkalaisiakin kun vaihtoivat paitsi albumin nimen niin myös sen kannen:

Rod Stewartin varhaisvuodet

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 14. tammikuuta 2011:

Mitä se Rod teki ennen Jeff Beck Groupia? Yritin ottaa siitä selvää kuuntelemalla halpis-kokoelma-cd:n, jonka nimi joko on tai sitten ei ole Bright Lights, Big City (GoldenGiants GG059, levyn nimi vain cd:n selkäpaperin sisäpuolella), ja lukemalla kirjoja ja internettiä. Laitetaanpa aluksi lyhyt yhteenveto hänen vaiheistaan 1964-68 levyttävänä artistina, paljon yksityiskohtaisempi artikkeli löytyy Wikipediasta.

• 1964-1965 Long John Baldry & Hoochie Coochie Menin laulusolisti
• Alkaen 1964 myös sooloesiintymisiä ja levytyksiä
• 1965 Hoochie Coochie Menin hajottua Baldry muodostaa Steampacketin. Sitä on sanottu ensimmäiseksi superbändiksi mutta se oli sitä vain jälkikatsannossa. Vuonna 1965 Baldry oli ainoa, jolla jo oli takanaan varteenotettava ura. Kokoonpano oli Long John Baldry (laulu), Rod Stewart (laulu), Julie Driscoll (laulu), Brian Auger (urut), Vic Briggs (kitara), Richard Brown (basso) ja Micky Waller (rummut). Bändi ei koskaan julkaissut yhtään virallista äänitettä mutta harjoitus- ja demonauhoja on julkaistu lukemattomilla enemmän tai vähemmän virallisilla koosteilla. Steampacket hajosi vuonna 1966. Chris Mayn ja Tim Phillipsin kirja British Beat sanoi Steampacketista: "Liian monta päällikköä, liian vähän intiaaneja".
• Vuoden 1966 lopulla Stewart liittyi toiseen potentiaaliseen superbändiin Shotgun Expressiin. Kokoonpano oli Rod Stewart & Beryl Marsden (laulu), Peter Green (kitara), Peter Bardens (urut), Dave Ambrose (basso) ja Mick Fleetwood (rummut). Shotgun Express julkaisi kaksi singleä ja pisti sitten pillit pussiin mutta kaikki muusikot löysivät aika pian suht. tuottoisaa työtä muualta.
• Rod liittyy Jeff Beck Groupiin 1967 mutta julkaisee vielä yhden soolosinglen vuonna 1968 Andrew Loog Oldhamin Immediate merkillä. Loppu on historiaa.

Seuraavaksi ennen Jeff Beck Groupia julkaistut viralliset äänitteet, joilla Rod on mukana plus vuoden 1968 Immediate-äänite, kaikki singlejä:

• You'll Be Mine / Up Above My Head (United Artists UP 1056, 1964, esittäjä Long John Baldry and Hoochie Coochie Men. Rod mukana vain b-puolella)
• Good Morning Little Schoolgirl / I'm Gonna Move to the Outskirts of Town (Decca F 11996, 1964)
• The Day Will Come / Why Does It Go On? (Columbia DB 7766, 1965)
• Shake / I Just Got Some (Columbia DB 7892, 1966)
• I Could Feel the Whole World Turn Round / Curtains (Columbia DB 8025, 1966, Shotgun Express)
• Funny 'Cos Neither Could I / Indian Thing (Columbia DB 8178, 1967, Shotgun Express)
• Little Miss Understood / So Much to Say (Immediate IM 60, 1968

Ja lopuksi nyt kuunnellun cd:n kommentoitu kappalelistaus:

• Just a Little Misunderstood (singlen A-puoli, 1968, piisin nimi kirjoitettu levykannessa väärin, po.Little Miss Understood )
• Bright Lights, Big City (alkuperä tuntematon)
• Can I Get a Witness (Steampacket, Rod laulaa)
• Shake (singlen A-puoli, 1966)
• Just Like I Treat You (alkuperä tuntematon)
• I Just Got Some (singlen B-puoli, 1966)
• Baby Baby (Steampacket, Rodin ääntä ei kuulu, Baldryn ja Driscollin duetto)
• Why Does It Go On? (singlen B-puoli, 1965)
• Don't You Tell Nobody (alkuperä tuntematon)
• The Day Will Come (singlen A-puoli, 1965)
• Baby Take Me (Steampacket, Rodin ääntä ei kuulu, Baldryn ja Driscollin duetto))
• Come Back Home (with P.P. Arnold, julkaisematon äänite Immediate-merkiltä, 1968?)
• So Much to Say (singlen B-puoli, 1968)
• Holy Smoke (Steampacket, instrumentaali)
• Oh Baby, Don't You Do It (Steampacket, laulussa Baldry, Rodin ja Driscollin ääni kuuluu taustalla)
• The In-Crowd (Steampacket, instrumentaali)

Levyn mukana ei siis ollut mitään tietoja yhtään mistään mutta kun näin lomalla on muutenkin liikaa aikaa niin ajattelin tehdä hieman tutkimustyötä, sitä vinyyliarkeologiaa...

Vielä loppujen loppujen lopuksi,  Steampacket elävänä:

 http://www.youtube.com/watch?v=fk6NZ8LHqzw
 http://www.youtube.com/watch?v=GmBYCMwmKNo
 http://www.youtube.com/watch?v=_5lA6wsmpm0

Rod ei laula näillä kaikilla ja lisääkin löytyy mutta ne ovat enimmäkseen noita demoja valokuvin kuvitettuina ja vastaan tulee myös samannimisen ruotsalaisbändin tuotoksia:

http://www.youtube.com/results?search_query=steampacket

Shotgun Expressiltäkin löytyy live-esitys:

http://www.youtube.com/watch?v=VpbR9Q-9o7E

Kiitoksia jaksamisesta, oli pitkähkö postaus!

The Mamas and the Papas - Deliver

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 13. tammikuuta 2011: 

Pysytään auringossa, Kalifornian auringossa:

The Mamas and the Papas - Deliver (1967, RCA Victor SF-7880, UK)

http://www.allmusic.com/album/r12287
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Mamas_%26_the_Papas

Jos tykkää upeista lauluharmonioista niin tämän ryhmän kanssa ei voi mennä vikaan, ei ainakaan kovin pahasti. Yhtä juhlaahan tämä Mamas & Papasin kolmas albumi onkin. Sisältää muutaman ison hitin (Dedicated to the One I Love & Creeque Alley) ja läjän muuten vain upeita lauluja, osa covereita, osa originaaleja. Tuo Creeque Alley muuten kertoo yhtyeen historian, johon edellä kuuntelemani Lovin' Spoonfulkin olennaisesti liittyy.

Ja lisätään vielä sen verran että kansitekstit ovat hyvin ajan (1967) hengen mukaiset eli käsittävät yhtyeen jäsenten horoskoopit mutta ei mitään vähääkään musiikkiin viittaavaa. John Phiilips on neitsyt, Michelle Phillips kaksoset, Denny Doherty jousimies, Mama Cass neitsyt ja tuottaja Lou Adlerkin jousimies. Hyödyllistä tietoutta?

Lovin' Spoonful - Do You Believe in Magic

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 13. tammikuuta 2011: 

On niin paljon lunta että täytyy pyöräyttää jotain kesäiseltä kuulostavaa:

Lovin' Spoonful - Do You Believe in Magic (1965, Kama Sutra 2683 042, UK, tupla, jonka toisena levynä on Spoonfulin neljäs albumi Everything Playing)

http://www.allmusic.com/album/do-you...n-magic-r43645
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Lovin'_Spoonful

Moni suomalainen varmaan tunnistaa tältä bändilta ainakin muutaman piisin vaikka ei itse kokoonpanosta olisi ikinä mitään kuullut. Ainakin Dannyn Kesäkatu on kadunmiehellekin tuttu samoin kuin aika monelle Vanhan isännän Onkimiehen Blues eli tältä Spoonfulin ensialbumilta löytyvä Fishin' Blues, joka on tuotteliaan lauluntekijä Tradin käsialaa... Tuon Danny-hitin originaali Summer in the City löytyy sitten Spoonfulin kolmosalbumilta Hums of Lovin' Spoonful.

Todella miellyttävää folk-vaikutteista poppia ja tarttuvia sävelmiä hyväntuulisesti esitettyinä. Tästä on helppo pitää, melkein klassikko.

Siivousta, levysoittimia ja musiikkia

Seuraava postaus on alunperin julkaistu Hifiharrastajat-forumilla 13. tammikuuta 2011: 

Aamu alkaa siivouksella. On kämppä päässyt paikka paikoin aika sekaiseen kuntoon. Musiikki soi totta kai taustalla, kiinnostavammista äänitteistä saatan raportoida täällä. Saanpahan täten annettua itselleni tekosyyn hengähdystaukoon aina silloin tällöin.

Tähän väliin sitaatti postauksesta, jota en muuten aio tänne arkistoida, päivä oli 10. tammikuuta 2011: 

Kymmenes tammikuuta on hyvä päivä syntyä, kysykää vaikka Remu Aaltoselta tai Rasputinilta (no Rasputinin syntymäpäivä on tosiasiassa juliaanisen kalenterin tammikuun kymmenes). Syntymäpäivälahjankin ostin itselleni vaikka juuri äskettäin kehaisin että rahaa ei ole oikein mihinkään. Joskus tulee kuitenkin tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä. Kerron sitten myöhemmin lisää.

Tuommoinen on tulossa, ollut hakusessa jo jonkin aikaa. Se ottaa samalla äänivarrella varustetun ja monosoittimen virkaa toimittaneen Luxor HF-153:n paikan. Luxor, vaikka teknisesti hyvin toimiikin, on hiukan liian äänekäs. Moottorin ääni tuppaa jonkin verran välittymään äänirasian kautta kaiuttimiin vaikka mitä tekisi.

Ja siivoukseen tulikin sitten tauko, syynä Ry Cooderin kolmas tutkimusmatka amerikkalaisen perinnemusiikin lähteille, hopeisena:



Ry Cooder - Boomer's Story (1972, cd)

http://en.wikipedia.org/wiki/Ry_Cooder
http://www.allmusic.com/album/boomer...y-r4459/review

No niin, takaisin harjanvarteen...