Jaa, blogataan taas:
Geils - Monkey Island (1977, Atlantic SD 19103, USA)
http://www.allmusic.com/album/monkey-island-mw0000690688
Joskus kauan sitten, 1970-luvulla oli olemassa aivan järjettömän kova rhythm & blues -ryhmä nimeltä J. Geils Band, jonka konserttialbumi Live Full House (1972) on yksi kovimpia koskaan kuulemiani live-vetoja vinyylillä. No sitä minulla ei tietenkään hallussani ole joten olen joutunut tyytymään myöhempiin vaatimattomampiin tuotoksiin. Mutta vaatimaton J. Geils -tuotos oli melkein aina vähintään yhtä hyvää tai parempaa kuin jonkun riviorkesterin ykköstuotos.
Ja niin nytkin. Bändi oli ilmeisesti hakemassa uutta suuntaa ja ehkä myös uutta yleisöä ja oli lyhentänyt nimensäkin trendikkäämmän kuuloiseksi. Miksi, sitä en tiedä, koska minusta aikaisemmat julkaisut (kahdeksan albumia), sen verran kuin niitä olen itse kuullut ja toisten arvioita lukenut, olivat A1-laatua, jok'ikinen. Täältäkin löytyy hieman A1-laatua mutta ei kuitenkaan ainuttakaan sellaista raivokasta r&b-rypistystä kuin aikaisemmilla kiekoilla. Suunta tuntui olevan huolestuttavasti AOR:ään päin. Siltikin noita huippuja ovat avaus Surrender, nimipiisi ja päätösraita Wreckage. Muut esitykset ovat tasaisen keskilaatuisia eikä niistä kukaan korttia kotiin kirjoita. Siltikin, kyllä tämän kokonaisuudessaankin kiljumatta kuuntelee, varsinkin jos nuo vanhemmat äänitteet eivät ole tuttuja. Täten siis suosittelen varauksin.
Laitetaas vielä vanha promokuva kun semmoinenkin löytyi:
http://www.allmusic.com/album/monkey-island-mw0000690688
Joskus kauan sitten, 1970-luvulla oli olemassa aivan järjettömän kova rhythm & blues -ryhmä nimeltä J. Geils Band, jonka konserttialbumi Live Full House (1972) on yksi kovimpia koskaan kuulemiani live-vetoja vinyylillä. No sitä minulla ei tietenkään hallussani ole joten olen joutunut tyytymään myöhempiin vaatimattomampiin tuotoksiin. Mutta vaatimaton J. Geils -tuotos oli melkein aina vähintään yhtä hyvää tai parempaa kuin jonkun riviorkesterin ykköstuotos.
Ja niin nytkin. Bändi oli ilmeisesti hakemassa uutta suuntaa ja ehkä myös uutta yleisöä ja oli lyhentänyt nimensäkin trendikkäämmän kuuloiseksi. Miksi, sitä en tiedä, koska minusta aikaisemmat julkaisut (kahdeksan albumia), sen verran kuin niitä olen itse kuullut ja toisten arvioita lukenut, olivat A1-laatua, jok'ikinen. Täältäkin löytyy hieman A1-laatua mutta ei kuitenkaan ainuttakaan sellaista raivokasta r&b-rypistystä kuin aikaisemmilla kiekoilla. Suunta tuntui olevan huolestuttavasti AOR:ään päin. Siltikin noita huippuja ovat avaus Surrender, nimipiisi ja päätösraita Wreckage. Muut esitykset ovat tasaisen keskilaatuisia eikä niistä kukaan korttia kotiin kirjoita. Siltikin, kyllä tämän kokonaisuudessaankin kiljumatta kuuntelee, varsinkin jos nuo vanhemmat äänitteet eivät ole tuttuja. Täten siis suosittelen varauksin.
Laitetaas vielä vanha promokuva kun semmoinenkin löytyi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti